ELU/LIFE | RAAMATUD/BOOKS | ARVAMUSED/OPINIONS | KIRJANDUS/LITERATURE
|FILOSOOFIA/PHILOSOPHY | TÕLKED/TRANSLATIONS | UUT/NEW| ALGUSSE / MAIN
 

Elämä on lyhyt, taide pitkä



Lentäessäni kerran Britannian Columbian yli, katsoin alla olevaa Kalliovuorten ja vuorten välissä olevaa teitten ja laitumien alkeellista geometriaa. Se muistutti eräästä menneen vuosisadan suurmiehen Le Corbusier'n miltei anteeksi antamattomasta tyhmyydestä, kun hän keksi, että aikamme vaatii arkkitehtuurilta geometrisyyttä, mikä merkitsi hänelle enemmän tai vähemmän samaa kuin suorat viivat. Kuitenkin Le Corbusier'n aikana oli jo olemassa differentiaaligeometria ja ei-euklidinen geometria, joiden avulla pystyi kuvaamaan oikein erilaisia käyriä viivoja, pintoja ja tiloja.

Tässä ilmenee kummallinen ristiriita ja vastakkaisuus XX :n vuosisadan taiteen ja avantgardistisen tieteen välillä: varmaan taiteilijoiden ( myös arkkitehtien) enemmistö vältti älyllisiä ponnisteluja ja jatkoi ajattelua pelkin pää-, huuto- , ja iskulausein. Sillä taide oli täynnä demagogiaa, itsekeskeisyyttä ja itsensä tehostamista ja mainostamista, jossa ei käytetty eri vaihtoehtoja hyväksi. Yhä enemmän minusta tuntuu, että XX:n vuosisadan avantgardistinen taide on olemukseltaan melkoisesti sidotumpi avantgardistisiin poliittisiin virtauksiin - bolshevismiin ja natsismiin kuin tieteeseen. Uskallan sanoa, että mielestäni Marinettilla, Le Corbusier'lla, Picassolla, Dalilla ja monilla muilla on enemmän yhteistä Hitlerin ja Stalinin kuin Einsteinin ja Hilbertin kanssa. Auschwitzille ja Bergen-Belsenille ei ole varmastikaan olemassa tieteellistä, rationalistista perustelua, mutta niille löytyy varmasti taiteellinen perustelu. Uskon, että ennemmin tai myöhemmin se löydetäänkin ja aikamme Johtajat, kuten Hitler tai Stalin, julistetaan suurten installaatioiden ja performanssien maestroiksi.

Varhaisempi avantgarde toi mukanaan kaiken ja kaikkea sallivan tärkeän elementtin taiteen sisään, natsit ja bolshevikit laajensivat sen muillekin elämänalueille ja rikkoivat ja hävittivät elämän ja taiteen välisen rajan luoden kuolemantaiteen, kidutustaiteen, tappotaiteen, tuhoamistaiteen ja lopullisten ratkaisujen taiteen. Muun muassa. Nyky- avantgardistit, jotka taiteen nimissä tappavat vanhan hevosen tai hakkaavat kirveellä kappaleiksi elävän kissan, ovat edellisten haaleita mukailijoita, jotka eivät vielä uskalla tunnustaa, että lähimenneisyyden voimakkaimmat ja iskevimmät performanssit toteutettiin kaasukammioissa ja mahtavimpien installaatioiden joukkoon voi laskea lastenkenkäkasat kuolemanleirien makasiineissa.

Siten minä en ole avantgardisti enkä futuristi, vähiten kaikessa, mikäkoskee elämää, olipa kyse sitten kissan, kimalaisen tai hevosen elämästä.Tässä olen ehdoton konservatiivi, paikallaan polkeva, elämää vaaliva. En usko, että kenenkään ihmisen elämää saa uhrata taiteelle. Tosin uskon, että ihmisen elämä kuuluu hänelle itselleen, ja jos hän haluaa lopettaa sen taiteellisesti, hän voi riisuutua alasti, ottaa käteensä palan saippuaa ja mennä kaasukammioon. Mutta en usko myös, että taiteellinen, hyvin ohjattu vapaaehtoinen kuolema olisi elämää arvokkaampi. Enkä usko, että suorat viivat tai Eukleideen geometria olisivat parempia kuin käyrät viivat ja Minkowskin geometria. Amerikkalainen taiteilijaystäväni tunnusti minulle, että hän ei pystypuhumaan taiteilijoiden enemmistön kanssa; sen ajatusmaailma ja arvot ovat liian toisenlaiset. Tyypillinen taiteilija on itsekeskeinen, merkittävimpiä luonteenpiirteitä ovat itsensä tehostaminen, itselle maksattaminen, siis rahanahneus. Siksi hän on valmis olemaan aggressiivinen jopa tiettyyn sadismiin saakka. Hän elää elämänsä ja tekee työtään tarkoituksen pystyttää itselleen monumentti, muistopatsas. Monumentti ovat avainsana. Näin hänen arvomaailmassaan ei ole tilaa elämänarvoille, koska tietyssä mielessä hän ei elä lainkaan todellista elämää. Hänen elämänsä on post-humuksellinen, kuolemanjälkeinen.

Tässä ilmenee jotakin modernin ( post-, trans-, hyper-, jne modernin) taiteen läheisestä sukulaisuudesta uskontoihin, jotka pitävät kuoleman jälkeistä elämää varsinaista elämää tärkeämpänä. Avantgardistinen taide pyrkii luomaan tekoparatiisin tai tekohelvetin, joka on elämää yläpuolella, suurempi ja kiinnostavampi kuin elämä. Taiteen nimissä taiteilija on valmis irtaantumaan elämästä ja siirtymään elämää vastaan. Minä hetkenä tahansa hän voi siten muuttua elämänvihaajaksi ja elämälle, kuten muille ihmisille, vaaralliseksi. On tullut tavaksi paheksua niitä, jotka tuovat eettisiä argumentteja esteettiseen keskusteluun. Mutta yhtä hullusti asiat ovat, jos esteettisiä argumentteja tuodaan eettiseen keskusteluun. Kysymys, kumpi on oleellisempaa, elämä vai taide, ei ole missään tapauksessa esteettinen kysymys. Tähän kysymykseen ei olekaan olemassa vastausta taiteen maailman s i s ä l l ä. Normaali vastaus on, että olennaisempi on elämä, sillä elämä on kaiken muun edellytys. Mutta jo Roomassa tunnettiin ilmaus Vita brevis, ars longa: elämä on lyhyt, taide pitkä. Tuntuu, että kun ajatusta kehittää loogisesti , ilmenee, että taiteen nimissä voi ajautua toimimaan elämää vastaan, siis kuoleman puolesta, esimerkiksi tappamalla. Jos taide ei palvele elämää, vaan elämä taidetta, taide voi alkaa palvella kuolemaa, nimenomaisesti jopa tarvita kuolemaa, ja kuolleita.

Hitler oli nekrofiili, ei niin, että hän olisi rakastanut kuolemaa, vaan k u o l l e i t a. Tänä päivänä on olemassa taiteilijoita, jotka nimenomaan palvovat kuolleita, eli saavat todellisen tyydytyksen ainoastaan kuolleesta, ei elävästä ihmisestä. Aikamme palvoo suuruutta, voimaa, ennen näkemätöntä, suurieleistä. Edelliset eivät olen elämän, vaan taiteen arvoja. Voimakultti ja vallanhimo ovat esteettisiä pyrkimyksiä, samoin tarve herättää taiteen avulla huomiota, saada kuuluisuutta ja siten nostaa itsensä toisten ihmisten yläpuolelle. Nämä ovat tietysti inhimillisiä ja enemmänkin kuin inhimillisiä pyrkimyksiä. Myös eläinlaumoissa vallitsee hierarkia. Koira yrittää päästä lauman top dogiksi, huippukoiraksi eli johtajakoiraksi. Taistelu asemista, statuksesta, vallasta on osa elämää. Tietysti taiteilijat kuitenkin joskus voivat joutua ristiriitaan enemmistön kanssa ja alkaa vastustaa sitä. Kuten legendassa yksi enkeli, Lucifer, kääntyi Jumalaa vastaan. Aikamme taiteessa on pudonneita enkeleitä, mutta sittenkin taiteessa dominoi Paholainen, jonka olemme itse luoneet ja kasvattaneet. Kristityt toisinajattelijat, kuten Origines, uskoivat, että kerran kaikki ihmiset lunastetaan, Paholainen mukaan luettuna. Samoin uskoivat hassiidit. Juutalaisuudessa Paholainen ei ole läheskään niin tärkeä kuin kristinuskossa. Ehkä siis myös taiteilijapaholainen joskus lunastetaan?

Jaan Kaplinski

Kirjasta "Kevad kahel rannikul ehk tundeline teekond Ameerikasse" (Kevät kahdella rannikolla tai tunteellinen matka Amerikkaan)

Kääntäjä Marja Alinen

alkuun