ELU/LIFE | RAAMATUD/BOOKS | ARVAMUSED/OPINIONS | KIRJANDUS/LITERATURE
|FILOSOOFIA/PHILOSOPHY | TÕLKED/TRANSLATIONS | UUT/NEW| ALGUSSE / MAIN

 Karhu ja Kristus

karu

Hantien(ostjakkien) mytologiassa on karhulla aivan erityinen paikka. Karhu oli ja on taivaan korkean jumalan, Valkean Isän poika, joka on lähetetty ylhäältä tänne kuuntelemaan ja katselemaan mitä ihmiset tekevät. Hän elää ja liikkuu täällä maan päällä tietysti naamioituneena, karvaisessa turkissa, ihmeellisen, hiukan ihmistä muistuttavan eläimen hahmossa, mutta hän ymmärtää ihmisten kieltä ja palatessaan takaisin taivaanisän luo hän kertoo kaiken, mitä hän on täällä pannut merkille. Karhu on näin ollen maan ja taivaan, ihmisten ja taivaallisen jumalan sanansaattaja, jota molemmat yrittävät käyttää omaksi hyväkseen.

Päästäkseen takaisin taivaallisen isänsä luo on karhun kuoltava. Usein hän kuolee ihmisen käden kautta. Silloin ihmisten on kohdeltava häntä hyvin varovaisesti ja hyvin, jotta hän puhuisi heistä vain hyvää. Karhua on palveltava. Hantien jumalanpalveluksista tärkein onkin karhunpalvelus, karhunpeijaisiksi nimitetty rituaali, joka voi kestää kuusi päivää ja jonka päämääränä on tapetun karhun ja hänen mukanaan koko 'topokosmoksen' ja ihmisen sovitus. Jossain mielessä tässä väkevässä ja alkuvoimaisessa seremoniassa ilmenee se, mitä me nimittäisimme ihmisen syyllisyydentunnoksi, käsitys, että rikomme omilla tekemisillämme ja tahtomisillamme maailman tasapainon, että meidän pitää tehdä jotain todella merkittävää, jotta tasapaino säilyisi ja palautuisi, jos se on horjunut.

Karhunpeijaiset on eräänlainen uhrijuhla. Uhri on molemminpuolinen. Karhu, Jumalan poika, antaa ihmisille oman ruumiinsa ja nahkansa, ihmiset antavat ruokaa ja juomaa, tanssia ja laulua. Tärkeää on se, että luonnon harmonian ylläpitämiseksi tarvitaan Jumalan pojan, taivaasta tänne tulleen olennon kuolema ja paluu taivaaseen. Ylinen ja keskinen maailma vaihtavat näin ollen jotain merkittävää, näin niiden välille syntyy sidos niin kuin kahden ihmisryhmän välille, jotka vaihtavat tavaroita, vaimoja tai lapsia.

Hantien karhukultissa on yhteisiä piirteitä monien luonnonkansojen tapojen kanssa. Karhua on kumarrettu ja hänen kunniakseen on laulettu ja tanssittu Uralilta Alaskaan. Hokkaidon ja Sahalinin ainuilla karhu oli kaikkein korkein jumala, joka toisten jumalien tavoin tuli kisailemaan eläimen hahmossa välillä maan päälle. Karhu-usko lienee aiemmin ollut levinnyt myös muualle. Se on varmasti hyvin vanha, sillä karhun pääkallojen rituaalinen säilyttäminen tunnetaan jo neandertalilaisten keskuudesta kymmeniätuhansia vuosia sitten. Emme osaa sanoa, liittyikö se heilläkin kuvitelmaan karhusta välittäjänä vielä suurempien ja korkeampien voimien ja ihmisten välillä. Selvää on kuitenkin se, että karhulla on ollut erityinen sija kaikkien eläinten joukossa jopa niin varhaisina aikoina.

Karhu ei luonnollisestikaan ole myöhemmin ollut ainoa kunnioitettu eläin edes omilla asuinsijoillaan. Sen rinnalla olivat Siperian uskonnoissa keskeisiä poro, susi ja korppi, Pohjois-Amerikassa korppi ja kojootti ja monet muut eläimet. Mutta merkittävää on, että karhulla on oma erityinen rooli; sen kuolema ja tuonpuoleiseen lähettäminen ovat eräänlainen sovitusuhri. Mutta karhu ei ole demiurgi kuten korppi Amerikan länsirannikolla tai tukteilla, se ei ole myöskään trickster kuten kojootti nykyisen USA:n eteläosan intiaaneilla.

Luonnonkansojen uskomuksissa ihmisellä ja eläimellä ei ole suurta eroa. Kuten Uku Masing on korostanut, muinaisen ihmisen mielestä eläin oli ikään kuin naamioitu ihminen. Meidän nähtemme, julkisesti, sillä oli turkki tai sulkapeite, kotona, omien keskellä se oli alasti tai ihmisen vaatteissa. Mutta tämä tarkoitti, että se oli todellisuudessa ihminen.

Myöskään eläimellä ja jumalalla ei ollut eroa. Tietyssä mielessä niiden ainoa ero oli voimallisuudessa. Väkevä olento saattoi tietenkin vaihtaa naamioita ja turkkeja helpommin, vaikka oli periaatteessa meidän kaltaisemme. Niinpä monien kansojen uskomuksissa kaikkein tärkeimmät ja väkevimmät olennot olivatkin jo mainitut Korppi, Kojootti tai Karhu.

Ihmisen ja eläimen suhde on monimutkainen. Yhtäältä ihmisen oli tapettava ja syötävä eläimiä elääkseen. Ihminen oli voimakkaampi kuin eläin. Mutta toisaalta ihminen oli riippuvainen eläimistä, ilman niitä hän olisi tuhoutunut. Metsästäjä ei pitänyt itseään eläimien, metsän herrana. Pikemminkin päinvastoin, eläin oli se jota ihminen palveli. Eläin oli luonnon, metsän lahja ihmiselle. Eläimen johdattivat ihmisen luo sen isännät ja emännät, eläinten hallitsijat, jotka sillä tavoin hallitsivat myös ihmisiä, vaativat ihmiseltä, että tämä noudattaisi heidän lakejaan, metsän lakeja.

Metsäkansojen, luonnonkansojen kansanperinteestä jää vaikutelma, että ihmistä on pidetty nuorena ja vähämerkityksisenä ilmiönä maailmassa. Hän ei voi säätää metsälle, eläimille, kaloille lakeja, hänen pitää noudattaa niitä, niin kuin myöhemmän tulokkaan aina. Maailma oli valmis kun ihminen tuli tänne, ja hänen pitää elää täällä niin kuin maailman lait edellyttävät. Jos hän noudattaa näitä lakeja, maailma, metsä, vedet, eläimet, puut ovat valmiit huolehtimaan hänestä, antamaan hänelle mitä hän tarvitsee, uhraamaan hänelle jotakin mikä ei hänelle kuulu.

Luonto ei ole kiitollisuudenvelassa ihmiselle, mutta ihminen kylläkin luonnolle. Tätä kiitollisuudenvelkaa ilmaistiin monin tavoin, uhri lienee yksi vanhimmista. Mutta ihmisen uhri luonnolle on auttamattoman pieni. Voimme oikeastaan antaa metsälle takaisin vain sen, mikä sille jo muutenkin kuuluu - eläinten luut ja muun, mitä olemme siltä saaneet. Mutta voimme myös puhua metsän kanssa, laulaa ja tanssia sille. Jos osaamme, puhumme metsän, eläinten, lintujen kanssa niiden omaa kieltä, puhumme myös henkien kanssa niiden kieltä. Tästä kaikesta, uhrista sekä siitä oivalluksesta, että luonnon kanssa voi puhua, että sen puoleen voi kääntyä - koska siinä on myös jotain meidän kaltaistamme, kätkettyä inhimillisyyttä - ovatkin luultavasti peräisin uskonnon harjoittamisen nykyiset muodot: jumalanpalvelus, rituaalit, rukoukset. Suhtautumisessa luontoon, toisin sanoen metsään, jokiin, vuoriin, on jotakin samaa kuin suhtautumisessa Jumalaan tai jumaliin. Niin luonto kuin jumalatkin ovat meitä väkevämpiä, emmekä me tunne tai käsitä niitä pohjimmiltaan, me olemme riippuvaisia niiden tahdosta ja kyvystämme lepyttää niitä.

Usein toistetaan triviaalia väitettä, että luonnonkansat eivät erota itseään luonnosta, eivät aseta itseään luonnon kanssa vastakkain vaan ovat yhtä sen kanssa. Tämä väite on valetta. Niin Amazonian intiaanit kuin Namibian bumannit, Siperian alkuperäiskansat ja vanhat virolaiset ovat aina pitäneet eroa ihmisen ja eläimen, ihmisen ja metsän välillä suurena ja tärkeänä. Ihminen ei pääse lähelle metsää ja luontoa, eläimiä ja henkiä, ellei hänellä ole erityisiä kykyjä tai jos hän ei kuole ja muutu kuollessaan joksikin muuksi, esimerkiksi papukaijaksi tai puuksi. Luonto oli muinaisihmiselle yhtä transsendentaalinen kuin Jumala meidän teologeillemme, ja shamaanin piti tarkkailla ja tulkita luonnon merkkejä kuin pastorin pyhää kirjaa. Ja uamaanin, uhripapin lisäksi luonnolla saattoi olla omat välittäjät itsensä ja ihmisen, taivaan ja maan välillä. Niin kuin karhu ostjakkien mytologiassa.

Muinainen ihminen erosi myöhemmästä siinä, että hän eli keskellä luontoa, metsässä tai metsän reunassa. Kulttuurimaisemaa oli vähän. Metsä oli niin lähellä, että sen lakia tuli noudattaa, sitä ei voinut välttää. Näin ollen oli luonnollista, että eläin oli usein ihmistä väkevämpi ja kaikkein väkevimmät olennot - kutsukaamme heitä sitten jumaliksi tai jollakin muulla nimellä - esiintyivät eläinten asussa. Olisi ollut kummallista kuvitella heitä ihmisinä aivan kuin meistä olisi kummallista kuvitella Jumalaa tai Neitsyt Mariaa ilmestymässä sutena tai jäniksenä. Heidän olemuksessaan oli myös eräs paradoksi: he olivat eläimiä eivätkä kuitenkaan olleet, he olivat yhtä aikaa jumalia ja eläimiä, heissä oli samalla kertaa kaksi olevaisuutta, kaksi persoonaa. amaanin oli varmaan yhtä vaikea ymmärtää ja selittää, miten tämä oli mahdollista, kuin teologin sitä, kuinka Kristuksessa on sekoittumattomana ja erottamattomana yhtä inhimillinen ja jumalallinen luonto.

Suuri muutos ihmisten maailmankuvassa oli tuleva neoliittisen vallankumouksen jälkeen, silloin kun inhimillinen toiminta oli tuottanut kulttuurimaiseman ja ihmisen ravinto alkoi yhä enemmän olla riippuvainen tästä kulttuurimaisemasta, pellosta ja puutarhasta. Metsä perääntyi nyt ihmisestä kauemmaksi, se osoittautui ihmistä heikommaksi. Tietenkin tämä perääntyminen kesti kauan, ja monet maanviljelijät eivät kadottaneet koskaan läheistä suhdettaan metsään kuten esimerkiksi marit (tsheremissit), jotka tervehtivät niin metsää kuin viljapeltojakin ja pyysivät anteeksi puulta, jonka halusivat kaataa. Samanlaista kunnioitusta metsää kohtaan tunsivat vielä myös virolaiset 1800-luvulla: siitä voi vakuuttua jokainen, joka tutustuu meidän kansanuskomuksiimme metsästä, pyhistä puista ja metsänhaltijasta. Vielä Hurtin (kansanrunouden kerääjä Jakob Hurt eli 1839-1907, suom. huom.) aikaan muistettiin jotakin pyhää puuta kutsutun jumalaksi, puussa oli asunut jumala. Mutta suomalais-ugrilaisethan olivat tavallaan rajakansa, kansa, jonka eteläpuolella asuivat varsinaiset maanviljelijät ja karjankasvattajat ja pohjoispuolella metsästäjät ja kalastajat. Suomalais-ugrilaiset olivat tekemisissä yhtä lailla molempien kanssa, ja osa heistä assimiloitui niin etelä- kuin pohjoispuolisten naapureittensa kanssa.

Monelle suomalais-ugrilaiselle kansalle karhu oli pyhä eläin, niin hanteille ja manseille kuin myös karjalaisille, jos on uskomista Kalevalastakin löytyviin karhulauluihin, jotka eivät kylläkään tarjoa kovin paljon aineksia karhunpeijaisten mytologisen taustan ymmärtämiseksi.

Eteläisille kansoille, jotka elivät ennen Anatoliassa ja muualla Lähi-idässä, karhu ei ollut nähtävästi niin tärkeä eläin. Karhun asemesta pyhän eläimen roolin näytti täyttävän härkä, kuten monenlaiset mytologiset ja arkeologiset tiedot todistavat. Häränsarvet koristivat alttareita Anatolian muinaisissa asuinpaikoissa, joita on nyt kaivettu esiin Catal Höyükissa ja Hacilarissa. Härkäkulttia esiintyi epäilemättä myös muinaisella Kreetalla - myös siellä olivat häränsarvet tärkeä uskonnollinen symboli, ja sieltä on löydetty härkäpatsaita ja kuvia eräänlaisista härkäleikeistä, joissa nuoret akrobaatit tappoivat kohti hyökkäävän härän ja joskus myös joutuivat itse eläimen uhriksi. Tarun mukaan Zeus-jumala olisi muuttunut sonniksi, kun hän vietteli Foinikian kuninkaan tyttären Europen ja ui tämän kanssa Kreetalle. Sonnin hahmon otti viimeiseksi naamiokseen nuori jumala Zagreus, jonka titaanit houkuttelivat esiin piilopaikastaan ja tappoivat. Kreetan kuningatar Pasifae rakastui härkään; näiden kahden rakkaussuhteesta syntyi häränpäinen hirviö Minotauros, jolle tuotiin ihmisuhreja. Ja muisto härkäkultista elää Pyreneiden niemimaan kuuluisissa härkätaisteluissa, jotka ovat Espanjassa yhä edelleen arvostettu urheilulaji. Kun kootaan yhteen nämä mytologis-arkeologiset muruset, voidaan erottaa pari keskeistä motiivia. Ennen muuta yhteys ylijumala Zeuksen ja härän välillä, mitä toistaa Zagreuksen muuttuminen häräksi. Jos oletetaan useiden tutkijoiden tavoin, että Pasifae oli alun perin jumalatar, härän jumalallisuus saa vielä selvemmän vahvistuksen. Härkä on yksi jumaluuden ilmenemismuodoista, avatara, jolla on monenlaisia yhteyksiä muihin jumaliin ja jumalattariin. Yksi meidän kannaltamme tärkeimpiä on se, että titaanien surmaama ja syömä Zagreus oli Zeuksen, ylijumalan poika. Athenen onnistui pelastaa hänen sydämensä titaanien käsistä: hän veisti kuolleelle kipsistä uuden ruumiin ja antoi sille hengen omalla jumalallisella henkäyksellään, joka muutti myös Zagreuksen kuolemattomaksi. Niin kuoli ylijumalan poika, mutta hänet herätettiin jälleen eloon ja muutettiin jumalalliseksi ja kuolemattomaksi. Hänen kuolemansa ja henkiinheräämisensä on keskeinen tapahtuma orfilaisten myyteissä.

Härkä on monissa Lähi-idän mysteeriuskonnoissa ollut uhrieläin. Mitra-jumala kuvataan usein tappamassa härkää; tämä härkä on kosminen härkä, Härän tähtikuvio, mutta sen surmaaminen on ilmeisesti tarkoittanut myös luomisuhria: härästä syntyy maailma ja kaikki mitä siinä on. Härän uhraaminen kuului moniin mysteeriuskontoihin: Mitran, Kybelen ja muiden jumalien mysteereissä initioitavat kastettiin härän verellä, jonka piti antaa heille pelastus ja iankaikkinen elämä. Härkä siis kuoli, jotta ihmiset voisivat elää. Yhden kuolema palveli monien elämää ja pelastusta.

Zagreuksen myytin kautta härkä liittyy kuuluisaan Lähi-idän myyttiin kuolevasta ja uudelleensyntyvästä jumalasta. Tällaisia jumalia olivat sumerilaisten Dumuzi ja akkadilaisten Tammuz, Syyrian Adonis, Egyptin Osiris ja muut. Kristuksen tarinassa sen sijaan on erityispiirteensä. Jossain mielessä Kristus on lähempänä alkumyyttejä, lähempänä amanismia. Dumuzin ja Adoniksen tarinat ovat ammoiselta, myyttiseltä ajalta; Kristuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus sijoittuvat keskelle arkipäivää, suoraan historiaan. Mesopotamian ja Syyrian jumalat eivät olleet ihmisiä, Kristus oli myös ihminen, hänessä olivat samassa ihmisen ja jumalan olemus, niin kuin karhu on yhtä aikaa karhu ja jumala ja niin kuin muutkin eläimet ovat yhtä aikaa eläimiä ja ihmisiä. Dumuzin ja Osiriksen tarinoissa myytti ja arkielämä ovat erillään, Kristuksessa ne yhdistyvät. Maailma, joka oli jakautunut kahdeksi, pyhäksi ja arkiseksi, on jälleen yksi kokonaisuus. Niin kuin karhunpeijaisissa kaikki kokoontuvat yhteen ja maa ja taivas ovat hetken yhtä, niin myös Kristuksessa ja hänen läheisyydessään yhdistyvät vastakohdat. Kristukselle olisi helpompi löytää sija shamanistisessa maailmankuvassa kuin juutalaisessa tai hellenistisessä maailmankuvassa, jossa kummassakaan ei sallita logiikan lakien rikkomista. Kreikkalaisten logiikka oli enemmän tilaan perustuvaa, juutalaisten perustui aikaan. Kreikkalaisille oli tärkeämpää kosmos ja sen järjestys, juutalaisille historia, Jumalan ja hänen kansansa suhteen kehitys. Tiedämme, kuinka vaikeaa Paavalin ja muiden Kristuksen julistajien ja tulkitsijoiden oli sovittaa häntä kumpaankaan näistä loogisista ajattelumalleista. Tosiasiassa sitä ei ole varsinaisesti kyetty tekemään vieläkään. Kristus on pysynyt salaisuutena läntiselle hengesenelämälle, joka tahtoo lokeroida, määritellä ja kuvata kaiken. Kristuksen hahmo on rationalistille yhtä pöyristyttävä ja typerä kuin shamanismi, karhunpeijaiset ja koko luonnonkansojen epälooginen uskonnollisuus. Niin on luonnollisesti myös ajatus, että Kristus on todellisuudessa Karhu, joka kerran aikaisemmin syntyi tähän maailmaan karhuna, sitten härkänä, sitten monenlaisina jumalina ja viimeksi puusepän poikana.

ylös


Last modified: Sat Oct 5 23:03:58 EET 2002