ELU/LIFE | RAAMATUD/BOOKS | ARVAMUSED/OPINIONS | KIRJANDUS/LITERATURE
|FILOSOOFIA/PHILOSOPHY | TÕLKED/TRANSLATIONS | UUT/NEW | ALGUSSE / MAIN


Suomeksi



Toisina Euroopassa


EU on ollut alun perin paitsi Euroopan rikkaiden kansakuntien klubi, myös indoeurooppalainen klubi: sen jäsenvaltioissa puhuttiin ainoastaan indoeurooppalaisia kieliä. Ainoana poikkeuksena tuli myöhemmin mukaan baski, yksi Espanjan virallisista alueellisista kielistä. Nyt on EUhun liittynyt Suomi ja sitä myöten suomikin. Tulossa mukaan klubiin ovat Viro ja Unkari sekä viro ja unkari, nekin ei-indoeurooppalaisia, suomalais-ugrilaisia kieliä. Onko sillä seikalla nykymaailmassa merkitystä? Vaikuttaako se, että olemme kielellisesti Euroopassa toisia, myös meidän asenteisiimme, ajatteluumme ja toimintaamme? Kysymykseen on kolme erilaista vastausta, jokaisella omat puolustajansa. Tänä päivänä on kiistelemättä suosituin selvä ja yksinkertainen vastaus: kansan kielelliset erikoispiirteet eivät vaikuta sen ajatus- ja toimintamalleihin ja niitä voidaan sivuuttaa talouselämässä, politiikassa, tieteessä ja jopa kulttuurissa, huomioon ottamatta ehkä kirjallisuutta. Tuskin joku kiistää tosiasiaa, että suomen runoilijan on hyvin vaikea kirjoittaa esimerkiksi sonetteja tai tersiinejä - monella euroopalaisella kielellä se on paljon helpompi. Monet kielitieteilijat, esimerkiksi Noam Chomskyn vaikutusvaltainen koulukunta edustavat näkökantaa, jonka mukaan kaikkien ihmiskunnan kielten syvimmät rakennelmat ovat samoja, tietyssä mielessä puhumme saman kielen eri murteita, joiden erot ovat liian pintapuolisia, vaikuttakseen merkittävästi meidän ihmisyytemme muihin syvempiin rakennelmiin. Kulttuurierot, taloudelliset ja elintasoerot eivät riipu millään huomattavalla tavalla kielieroista.

Toinen vastaus kysymykseemme on päivastainen: muutamien tutkijoiden ja filosofien mielestä kieli vaikuttaa ratkaisevasti ajatteluumme, kulttuurimme ja myös toimintaamme. Tunnetuin sen näkökannan edustajista oli amerikkalainen kielimies Benjamin Lee Whorf, hänen ja toisen kielitieteilijan Edward Sapirin mukaan oppia elämän täydellisestä kieliriippuvuudesta kutsutaan Sapirin-Whorfin hypoteesiksi. Itse Whorfin esittämässä muodossa sillä luultavasti on hyvin vähän puolustajia. Kuitenkin on tutkijoita (esimerkiksi norjalainen professori Frode Strömnes), jotka sinnikkäästi yrittävät todistaa, että esimerkiksi suomen kielen rakennelmat vaikuttavat suomalaisten käyttäytymis- ja viestintätapoihin.

Kolmantena vastauksena olisi luonnolinen jonkinlainen kompromissi tai synteesi niistä vastakkaisista näkökannoista. Mistä se löytyisi? Luulen, että molemmat teoriat sisältävät huomioon otettavaa ja kiistää kielen vaikutukset monella kulttuurin alalla olisi väärä. Ovathan tutkijat löytäneet esimerkiksi, että suomenkieliset jääkiekko-ottelujen selostukset eroavat merkittävästi ruotsinkielisistä, puhumattakaan siitä, että esimerkiksi Heidegger ei olisi voinut esittää filosofiansa muulla kuin saksan kielellä. Toisaalta on vaikea uskoa, että se, mitkä värien nimet ovat olemassa jossakin kielessä, vaikuttaisi merkittävästi siihen, minkäläisena sen puhujalle näkyy kukkaniitty tai hiekkaranta.

Kieli vaikuttaa ihmisen toimintaan, kultuurin jne ajattelun kautta. Ajattelu kuten kommunikaatio on monikerroksinen tapahtuma, emme ajattele ainoastaan kielen avulla, sanoilla ja lauseilla, vain myös käyttäen kaikenlaisia muita merkkeja sekä suoria mielikuvia. Ajattelun koodi muistuttaa enemmän multimediateosta kuin tavallista tekstiä: siinä ovat mukana kuvat, äänet, liikkuvat kuvat, hieroglyfit, ideogrammit sekä kielellistakin tekstiä. Ajattelun monikerroksisuus heijastaa ihmiselämän monikerroksisuutta: ihminen elää ja toimii monessa eri maailmassa, kuten nyt ovat hyväksyneet monet filosofit, esimerkiksi Karl Popper. Riippumatta siitä, monta sellaista maailmaa halutaan otaksua, ovat ne monimutkaisissä yhteyksissä keskinään. Ovat olemassa maailmat, jossa tulemme toimeen ja jopa pystymme kommunikoimaan muitten kanssa ilman kieltä, esimerkiksi viittamalla tai suoralla toiminnalla. Toisaalta on maailmoja, jotka ovat meille olemassa vain kielen kautta kuten filosofia, uskonto, kirjallisuus, laki, tiede sekä filosofia.

Kaikki ne ihmistoiminnat ovat osittain │kielipelejä▓. Jotkut ovat peleinä vapaampia. Runoteoksen lauseilla ei ole totuusarvoa siinä mielessä kuin lausella │avain on maton alla▓. Filosofian, teologian ja monen muun alan lauseiden totuutta tai vääryyttä on vaikea tarkistaa muuten kuin kielen, väittelyn avulla. Niiden alojen tekstit-kielipelit ovat riippuvaisempia kielestä kuin esimerkiksi kemian, geografian tai urheiluselostuksien kielipelit, jossa toinen, ei-kielellinen maailma on aina olemassa ja kaikkea, mitä siitä puhutaan, on helppo tarkistaa katselemalla ja kokeilemalla.

Se merkitsee, että tietyissä maailmoissa olemme enemmän omakielisiä kuin tietyissä toisissa. Maaliin syöksyvä juoksija ei viivy maailmassa, jossa sen suomalaisuudella tai marokkolaisuudella olisi merkitystä. Juoksun selostaja taas asuu maailmassa, jonka rajat ovat osaksi samat kuin kielensä rajat. Filosofi, joka julistaa uskovansa, että kieli on olemisen koti, on itse päättänyt asua kielestä riippuvaisessa maailmassa ja hänen filosofiaansa on toisen kielen käyttäjän vaikea, jopa mahdoton analysoida ja kritisoida.

Jos palataan Eurooppaan, voimme ilman muuta todeta, että EU, pidetäänkö sitä maailmana sinänsä tai ei, on hyvin monimutkainen ja lakeineen, direktiiveineen, parlamentteineen ja komissioineen kielestä riippuvainen rakennelma. Näin saattaisi sillä, että tulevassa EUssa on mukana myös suomalais-ugrilaisten kielten käyttäjiä, olla enemmän merkitystä kuin nykyhetkellä omaksutaan. Me olemme Euroopan sisäpiirissä toisenlaista, eurooppalaisesta siihenastisesta standardista eroavaa väkeä. Miten sitten tulisimme toimen siinä perinteisesti indo-eurooppalaisessa klubissa? On kaksi vaihtoehtoa: ensimmäinen vaihtoehto on assimilaatio, luopuminen toiseudestamme. Se olisi pitkäaikaisen prosessin jatko, ja sitä suosisi suomalaisten ja virolaisten tietty alinarvotunnelma, usko siihen, että eurooppalaistuminen merkitsee ulospääsyä villeydestä ja raakalaisuudesta, että nytkin on meidän opittava käyttäytymään eurooppalaisina, ei enää impivaaralaisina. Toinen vaihtoehto olisi toiseutemme hyväksyminen ja tarkoituksellinenkin kehittäminen. Virossa sillä ei ole paljon edellytyksiä: virolaiset ovat jo liian eurooppalaistuneet ja liian paljon toiseudestamme ja kiinnostuksesta siihen on menetetty. Toisin Suomessa: uskallan väittää, että merkittävä osa suomalaisesta kirjallisuudesta eroaa selvästi standard average european îistä. Antti Hyry, Risto Rasa tai Kalle Päätalo eivät ole siinä mielessä eurooppalaisia kirjailijoita. Myös suomen kieli ei ole tyypillinen nykyeurooppalainen kieli. Suomalaisilla on kaikesta huolimatta ollut sisua säilyttää eripiirteensä, siitä todistaa jopa suomalaisen pop-musiikin erikoislaatu: eiväthän M. A Numminen tai Juice Leskinenkaan ole eurooppalaisia muusikkoja. Ei ole myös paljon merkkejä siitä, että suomalaiset haluaisivat luopua ei-eurooppalaisuudestaan. En usko, että siitä olisi myös hyötyä Suomelle tai Euroopalle. Euroopalla on kautta historiansa ollut vaikeata hyväksyä toiseutta sisällään - siitä todistaa esimerkiksi juutalaisten ja muiden ei-kristittyjen kohtalo. Toiseuden löytäminen ja osittainen hyväksyminen on aina antanut tärkeitä virikkeitä Euroopan kulttuurille. Kosketus arabeihin synnytti skolastiikan ja lyriikan, kosketus intiaaneihin ja Etelämeren asukkaisiin synnytti rousseaulaisuuden, kosketus Kiinaan synnytti valistuksen, kosketus afrikkalaiseen ja japanilaiseen taiteeseen impressionismin ja kubismin. Eikö voisi kosketus suomalais-ugrilaisuuteenkin synnyttää Euroopassa jotain uutta?