ELU/LIFE | RAAMATUD/BOOKS | ARVAMUSED/OPINIONS | KIRJANDUS/LITERATURE
|FILOSOOFIA/PHILOSOPHY | TÕLKED/TRANSLATIONS | UUT/NEW | ALGUSSE / MAIN
 



Olemisen avara hiljaisuus





---
Luulenpa tavoitelleeni suuren osan elämästäni jotakin enemmän kuin esseistin asemaa. Olen tainnut yrittää liikaa, mutta toivottavasti tuo ponnistus on ainakin aluksi pannut minut vakavasti työhön ja tuonut hyviä tuloksia. Mutta perimmäisiä tuntemuksiani on kuitenkin ollut se, etten pysty samastamaan ainoatakaan asiaa, itseänikin, johonkin nimitykseen tai määritelmään. Samastaminen tuntuu minusta synniltä kuten Gurdjieffista. Näin minä tajusin asian nuorena ylioppilaana ja tämä vei minut Benjamin Lee Whorfin, Ludwig Wittgensteinin, Fritz Mauthnerin ja Alfred Korzybskin kautta zen-buddhismiin. Sillä tavoin pääsin buddhismin valtameren rantaan, ja mitä silloin tunsin oli riemuitseva ilo. Kenties jotakin sen tapaista tuntee se, joka ensi kertaa pääsee sinne mihin luontojaan kuuluu - lohi mereen, rapu rannan onkaloon, albatrossi vesille. Kaiketi tämä löytämisen riemu käy ilmi näistä esseiksi kutsutuista kirjoituksista monella tavalla, joskaan olen harvoin tuntenut tarvetta ilmaista sitä minkäänlaisen credon muodossa. Buddhisteille keskeisimpiä elämyksiä on anatta-elämys, käsitys, jonka länsimaisittain voisi lausua “A ei ole A”. Tietenkään ei kyseessä ole pelkkä aristotelisen logiikan erän peruslain kieltäminen, vaan muuan syvän inhimillinen käsitys inhimillisestä ja kaikenkattavasta vapaudesta. Vapautta on itsettömyys, se että ollaan aina jotakin muuta, ei kuuluta kokonaan ja lopullisesti mihinkään. Mutta se joka/mikä ei kokonaan kuulu mihinkään kuuluu kaikkialle. Kodittoman koti on kaikkialla.
Buddhalaisuus, joka vei minulta pakon samastua täysin Jaan Kaplinskiin, eestiläiseen ja eurooppalaiseen, antoi minulle mahdollisuuden samastua paljon enempään, vaatimatta tietenkään että sanoutuisin irti eestiläisyydestä ja eurooppalaisuudesta. Minusta tuntuu, ettei mikään ole minulle oikeastaan etäistä tai eksoottista. Olen tuntenut olevani kotonani irlantilaisten ja intiaanien kansanperinteessä, algebrassa ja shamanismissa, katolisuudessa ja protestanttilaisuudessa, ekologiassa ja marxismissa. Koska olen viimeksimainittua opiskellut yliopistossa melko vakavasti, on ajatuskehittelyissäni varmasti paljonkin siitä aineksia.
Kaikki on omassa ajassaan ja paikassaan tässä ja nyt. Mitään muuta kuin tässä ja nyt tuskin on, vaikka kaikki mistä puhumme, minkä mainitsemme ja mihin viittaamme, ei enää ole tässä ja nyt. Ei ole olennaista onko Jumala luonot maailman vai ei - kuten ei sekään minkä vastauksen annamme kysymykseen “Onko Jumala olemassa?” Olennaista on se, ettemme korvaisi todellista maailmaa, on se sitten Jumalan luoma tai ei, jollakin jonka itse olemme luoneet tai rakennelleet. Sillä yksin me emme kykene lomaan mitään todellista vaan ainoastaan harhakuvia, joissa meidän on kovin kurja olla. Mutta me voimme tottua siihen ja pitää siitä lujasti kiinni. Pitäessämme lujasti kiinni itsemme luomasta maailmasta, yksilöllisyydestämme, kansalaisuudestamme, kulttuuristamme, uskostamme, Jumalastamme, Buddhastamme, puolueestamme, perheestämme, periaateistamme, me tosiasiassa menetämme kaiken. Me kadotamme todellisuuden ja oman itsemme. Niin että päästäksemme jälleen omaan itseemme meidän täytyy luopua kiinnipitämisestä, päästää irti. MIkäli se onnistuu, meistä voi tuntua että putoamme pohjattomaan tyhjyyteen. Mutta jos me katsomme sitä tyhjyyttä säikähtämättä ja puristamatta silmiämme kiinni, käy ilmi, että se ei olekaan vieras ja vihamielinen kuten me pelkäsimme. Tyhjyys on hymy, Amitabha, Rajattoman Valkeuden hymy, ihmisen kaiken alkuperäisimmän tuntemisen ja yhteenkuulumisen merkki. Hymy on meissä pääasia, hymystä kasvavat myöhemmin rakkaus ja logiikka, jotka ihmisiä yhdistävät. Mutta alussa oli Hymy.

Suomentanut Juhani Salokannel

Helsinki, Otava 1982,
ISBN 951-1-06748-6