ELU/LIFE | RAAMATUD/BOOKS | ARVAMUSED/OPINIONS | KIRJANDUS/LITERATURE  
|FILOSOOFIA/PHILOSOPHY | TÕLKED/TRANSLATIONS | UUT/NEW| ALGUSSE / MAIN
 


VALKEAT YÖT JA MUSTAT

Kolmas kirje

Kesäkuu 2001


        Hyvä Johannes,


        Kesä lähestyy, mutta sää on jatkuvasti erittäin epävakainen, helteistä päivää seuraa myrskyinen ja kylmä, trooppista lämpöä yöpakkanen. Olen surullinen: taas oli hallayö ja istuttamani tammet ovat siitä kärsineet kovasti; nuoret lehdet, jotka kuun alkupuolen lämpö houkutteli silmuista ulos, ovat suurelta osin hävinneet, roikkuvat mustina ja elottomina oksilta. Jos pikkupuu on muutenkin heikko, se voi kuollakin, jaksamatta kasvattaa uusia lehtiä kuolleiden sijalle. En pääse täällä maallakaan huolistani irti - ne ovat vain toisenlaisia kuin kaupungissa, keskellä julkista elämää.

Minunkin mieleeni on tullut, että muuttolinnut saattavat olla vaarassa tulla teloitetuiksi tautien levittäjinä. En ole mistään lukenut, että suu- ja sorkkatauti olisi tuotu sillä tavalla Afrikasta, mutta varmalta näyttää, että ne levittävät punkkeja, usein vaarallisia nekin. Vaikea uskoa, että ihminen pystyisi tappamaan peippoja, pääskyjä ja leppälintuja tuholaisina. Meillä on kaikesta huolimatta vielä säilynyt jotain perinteisestä kunnioituksesta lintuja kohtaan. Vuosi sitten käsiteltiin Viron parlamentissa vakavasti lakiehdotusta, joka olisi rauhoittanut metsät kieltämällä kaikki hakkuut lintujen pesimä-ajaksi toukokuusta heinäkuuhun. Ehdotus hylättiin toistaiseksi, koska isot puutavarayhtiöt selittivät, että heidän sahojensa on oltava toiminnassa jatkuvasti, muuten niiden kannattavuus kärsii. Hyvä esimerkki siitä, miten riippuvaiseksi olemme tulleet kaikenlaisista koneistoista: ne sanelevat meille, mitä saamme tehdä, mitä emme.

Siteeramasi Lauri Pohjanpään ja Hjalmar Gullbergin runot kertovat varmaan paljon pohjoismaisen ihmisen taipumuksesta yksinäisyyteen. Olet oikeassa: kännykkä sekä eristää että yhdistää ihmisiä, tila, fyysinen läheisyys menettää sillä tavalla merkitystään. Mutta ehkä asia on vähän monimutkaisempi: kännykkä todistaa, että suomalainen voi olla hyvin puheliaskin. Hän puhuu ihmisten kanssa, jotka ovat hänelle syystä tai toisesta läheisiä. Mutta tämä läheisyys ei ole fyysistä läheisyyttä, sitä että asutaan samassa tilassa, ollaan naapureita. Italialaiselle taas fyysinen läheisyys merkitsee automaattisesti myös kommunikatiivista läheisyyttä, tarvetta ja velvollisuutta puhua. Siitä minulla on nyt jo riittävästi kokemuksia.

Tapaaminen metsässä ... Voin kertoa, millaista se oli italialaisittain. Muistan sen hyvin, oli tammikuun 22. päivä, kuusikymmentavuotispäiväni. Ajattelimme aluksi, että olisi mukava paeta Mazzanostakin, kauas puhelimesta ja faksista. Mutta sairastelin vähän emmekä lähteneet kauemmaksi, tehtiin vain pikku kävelymatka jokilaaksoon. Ensin alas mäkeä, sitten taas jyrkännettä ylös, toiselle puolelle laaksoa, josta on hyvä näköala keskiaikaiselle borgolle, jossa asuimme. Palatessamme Tiia meni nopeammin edellä, minä jäin katselemaan kukkia; kun sitten tavoitin Tiian, näin hänen puhuvan ikäiseni miehen kanssa. Mies oli paikallinen pappi, isä Italo. Ne olivat keskustelleet pari minuuttia eikä isä Italo oikein osannut englantia, mutta tavalla tai toisella oli hän niissä parissa minuutissa selvittänyt, keitä olimme, olimmeko naimisissa, montako lasta meillä oli ja kuinka kauan viipyisimme Mazzanossa. Kun minä sitten tulin mukaan keskusteluun - hän osasi vähän ranskaa, minä italiaa - hän pääsi täysin selville elämästämme, tekemisistämme ja jopa sukujuuristammekin. Tyypillisen italialaista, eikö totta?

Itse yritän kyllä metsässä kävelessäni välttää ihmisiä, ehkä siinä on hiukkasen pelkoakin: kaikki tapaamiset eivät ole vaarattomia meidän metsissämme, eivät olleet ennen eivätkä ole nytkään. Muistan meidän kylässämme asuneen, nyt jo kauan sitten kuolleen Maalin tarinan: hän oli viisikymmentaluvulla mennyt metsään marjastamaan ja yhtäkkiä nähnyt siinä naisen ruumiin. Hän oli juossut kauhuissaan kotiin eikä uskaltanut puhua tapauksesta vuosikausiin kenellekään.

Metsäsissien aika ei ollut vielä lopullisesti ohi, metsissä tapahtui kaikenlaista. Toiseksi viimeinen "metsäveli" piileskelikin meidän kylässämme yhdessä metsätalossa ja pakeni sieltä - luullakseni hän ei ollut enää psyykkisesti täysin normaali - kun sovhoosin johtaja apulaisineen tuli taloon tutkimaan varkaustapausta (sovhoosin varastosta oli viety pussillinen jauhoja; jäljet johtivat talon suuntaan) ja löysi sieltä tuntemattoman miehen. Itse asiassa kukaan ei ollut kiinnostunut hänestä, mutta hän ei uskaltanut palata, vaan ampui myöhemmin naapuripitäjässä miehen, joka näki hänet metsässä ja kysyi leikillään, oliko hän metsäveli. Silloin vasta hälytettiin paikalle miliisi, syntyi laukaustenvaihto, ja mies ammuttiin. KGB oli myöhemminkin vakuuttunut siitä, että meidän metsissämme on yhtä sun toista epäilyttävää, yksi pikku asevarasto siitä kuulemma löytyikin... Mutta yleensä itse metsä on minulle aina ollut kotikas ja turvallinen paikka. Meidän metsämme olivat näihin päiviin asti säilyneet sangen hyvin, on ollut koskemattomiakin aloja. Nyt on kaikki yhtäkkiä muuttunut: metsät ovat monelle ihmiselle ja kunnalle melkein ainoa tulolähde ja niitä hakataan valtavasti. Linnunlauluun sekoittuu moottorisahojen ulvominen ja tukkirekat ovat turmelleet hiljaiset metsätiemme.

Tiedän, että pitäisi kirjoittaa Israelista. Mutta se on vaikeata ja tuskallistakin. En nähnyt siellä kaikkea, jota olisin halunnut nähdä enkä tavannut kaikkia ihmisiä, joita oli aikomus tavata. Suunnitelmanikin muuttuivat: en olnut Jerusalemissa enemmän kuin puoli päivää, sen sijaan olin Safedissa kauemmin kuin alussa ajattelin. Vaikutelmani Jerusalemista ovat ahdistavia, siinä kaupungissa en haluaisi koskaan asua. Minulle Jerusalem on Lähi-idän sekoitus Vatikaania, Gulagia ja slummia, täynnä fanaatikkoja, kerjäläisiä ja turisteja, sotilaita, poliiseja, vartijoita ja aseita. Oma matkani sinne oli osittain pyhinvaellus: minäkin jätin Länsimuurin rakoon viestini Nimeltä kutsumattomalle, kuten toinen ja paljon tunnetumpi puolalaisen isän poika viime vuonna. Seisoin siellä muurin vieressä, johon pääsee täysin vapaasti ja jossa on riittävästi tilaa, painoin otsani kulunutta sileää kiveä vasten ja tunsin yhtäkkiä, miten kyynelet valuivat silmistäni.

En ole teatraalinen ihminen eikä siellä ollut yleisöä katsomassa, miten itkin Itkumuuria vasten. Itsekin vähän yllätyin siitä ja haluaisin selvittää itselleni, miten ja miksi se tapahtui. Mitä se sitten oli? Kohtaaminen Nimeltä kutsumattoman kanssa, oma itseni kanssa? Pelkkiä anojakaikki, mitä ne selittäisivät? Maailmantuskani, Weltschmerzini purkautui ulos, kuudenkymmenen vuoden väsymys ja frustraatio, suru ja murhe. Siinä Kotal Ma'arivin vieressä tunsin itseäni juutalaiseksi, mutta juutalaiseksi, jolla ei ole tietä taaksepäin eikä eteenpäin. Kaikki yhteydet ovat poikki. Israel ei ole, ei voi olla minun kotimaani. En tiedä, onko Israelilla tulevaisuuta tai on se juutalaisten suurin erehdys, suurin illuusio. Mutta ei ole Puola tai Virokaan kotimaani, olen täälläkin vieras, olen ollut lapsuudesta lähtien, kun äitini pakotti minut lähtemään ulos ja "leikkimään muiden lasten kanssa". En halunut lähteä, en ole koskaan halunut leikkiä muiden kanssa. Olen tottunut olemaan yksinäinen, olemaan maanpaossa, galuthissa, mutta välillä se silti tuntuu surulliselta. Olenhan maanpaossa täällä maatalossakin, onneton onnellinen, kotimaaton ihminen, jolla kuitenkin on koti maalla.

Maanpako, poissaolo on juutalaisuudessa kehitetty ihmisen kohtalon, conditio humanan ja kabbalassa jopa koko olemassaolon mahtavaksi vertauskuvaksi. Olemme erossa Nimeltä kutsumattomasta, luomakunta on erossa luojasta, mutta myös luoja luomakunnastaan, lopuksi kaikki kaikesta. Ihminen ihmisestä, ihminen muista olennoista, luonnosta, omasta itsestään.

Itkumuuri on paikka, missä se kaikki tulee mieleen, musertavana ymmärryksenä, muistutuksena. Ehkä sitä voisi sanoa "eksistensiaaliseksi suruksi" tai "eksistensiaaliseksi kokemukseksi", mutta selvittäisikö se sen paremmin, mistä on kysymys? Myytit ja suuret tarinat pystyvät parhaiten selvittämän asioita, joita filosofitkin ovat kömpelösti yrittäneet selvittää. Ehkä paras selitysyritys tehdä sitä on minusta mytologian (tai teologian) ja filosofian välimaastossa kehittynyt kabbala. Ennen muuta Isaac Lurijan, Ha-Ari Ha-Kadoshin (Pyhän Leijonan) oppi. Oppi, joka lienee vaikuttanut syvästi myös kristityn maailman käsityksiin. Ilman Lurijaa ei olisi ollut Jacob Böhmeä, Swedenborgia, Blakea, mutta tuskin Hegeliäkään. Eikö Hegelin luomistarina - tarina Weltgeistin itsensä toteuttamisesta vastakohtien kautta - toistaa Lurijan tarinaa? Yrityksenä selittää selittämätöntä on Lurijan tarina minusta yksi parhaista, jopa ylipäätään paras. Hänen haudalla halusin käydä ja kävinkin Safedissa, kabbalistien pyhässä kaupungissa, paikassa, jossa on hyvin toisenlainen ilmapiiri kuin Jerusalemissa...

Näin siis itkin siellä muuria vasten, juutalaisuuden tai pikemminkin koko ihmis- ja luomakunnan suuren tarinan lumossa. Mutta palatessani todellisuuteen lumo hälveni. Olin yhden meluisan Lähi-Idän kaupungin keskustassa, ylhäällä näkyi Al-Aqsan kultainen kupoli ja vartiosotilaat konekivääreineen, muurin vieressä aukiolla juhlittiin Lubavitchin rabbin satavuotispäivää, korokkeella istui tusina partasuu-rabbia mustissa puvuissa, mustat hatut päässään, taaempana jättimäinen Lubavitshin rabbin kuva. Sic, suuri ihmiskuva juutalaisuuden pyhimmässä paikassa ... Rabbit puhuivat, puhuivat myös politiikasta, kuten luulin ymmärtaväni, sitten aloitettiin nuorukaisten bar-mitzva-tilaisuus.

Menin pois, ostin lähimmästä kirjakaupasta kaksikielisen Toora-kirjan, söin falafelin ja lähdin. Kun istuin juutalaiskortelissa puiden varjossa ja join pullosta vettä, tuli luokseni keskiikäinen arabi, puhutteli minua sanoen "My friend" ja sanoi tarvitsevansa rahaa suurelle perheelleen. Annoin hänelle kaksikymmentä sekeliä, sen verran kolikoita minulla oli taskussa. Hän ei ollut tyytyväinen, vain kysyi vielä pari kertaa, eikös mulla ole enempää.

Palasin bussiasemalle, kuten olin tullutkin, armenialaiskorttelin ja Jaffan portin kautta. Armenialaiskortteli oli sangen hiljainen, siinä oli vähän ihmisiä, kaikkialla seinillä oli julisteitä joissa oli kuvia hirtetyistä, julisteissa selitettiin vuoden 1915 kansanmurhaa. Ennen porttia saivat minut tavoittivat arabit, jotka puoliväkisin yrittivät viedä minut shoppamaan palestiinalaispuotiin. Selitin heille englanniksi ja arabiaksi, että olen runoilija - sha'ir ja kuten aina, runoilijoilla ei ole koskaan rahaa. Pari sanaa arabian kieltä vaikutti siellä, kuten myöhemmin muuallakin: pääsin heistä irti ja pakenin, pysähtymättä missään ennen linja-autoasemaa.

En tiedä, lähdenkö koskaan takaisin Jerusalemiin. Itse asiassa haluaisin kuitenkin käydä Hebrew Universityssä ja tavata tutkijoita, jotka tietäisivät jotain Jakob Frankin lahkosta, johon kuuluivat esivanhempani seitsemän- ja kahdeksantoistasataluvulla. Frank oli messiaaksi julistautuneen kuusitoistasataluvulla eläneen Shabbatai Zvin seuraaja, messias mielestään hänkin. Shabbataista on Gershom Scholem kirjoittanut ison kirjan, jossa liikettään selitetään jo mainitsemastani Lurijan kabbalasta lähtien. Selvä onkin, että juutalaisuuden iso tarina maanpaosta ja kodittomuudesta vaatii jatkoa, tarinaa paluusta. Paluu kotiin, Israeliin, Jerusalemiin on ollut juutalaisten messianististen liikkeiden tärkein sanoma ja käynnistävä voima. Sionisteilla on montaa edelläkävijää vähintään keskiajasta lähtien. Taas ja taas jossain, Lähi-Idässä, Iranissa, Jemenissa, Italiassa tai Galisiassa nousi esille mies, jota uskottiin messiaaksi. Hänen uskottiin pelastavan sorretun ja ahdistetun kansansa ja johtavan juutalaiset takaisin taistelussa vapautettuun Israeliin. Jopa kadonneitten kymmenen heimon uskottiin ilmestyvän auttaakseen veljiään taistelussa Pyhästä Maasta.

Turkkilaiset vangitsivat Shabbatain peläten liikkeensä nousevan todelliseksi kapinaliikkeeksi. Se ei rauhoittanut seuraajiaan, jotka joukottain kokoontuivat linnan luo, josta vangittu johtajansa piti heihin yhteyttä kirjeitse, mutta myös ottamalla vastaan vieraita. Lopulta malttinsa menettänyt sulttaani komensi Shabbatain luokseen ja esitti hänelle uhkavaatimuksen: tämän oli suostuttava kääntymään islamiin tai kuoltava. Shabbatai otti vastaan islamin uskon, suurin osa hänen pettyneistä seuraajista hylkäsi hänet, mutta osa säilytti uskonsa selittäen luopumistaan kabbalistisella tavalla: messiaan oli ennen nousuaan laskeuduttava synnin syvimpään syvyyteen, pelastaakseen siellä asuvat henget.

Muitakin selityksiä Shabbatain käyttäytymiselle oli ja on olemassa. Luultavasti hänellä oli yhteyksiä bektashi-dervisseihin, joiden teologian mukaan uskonnon ulkoinen kuori - tavat, rituaalit ja säännöt on hylättävä, jopa uskokin on hylättävä, jotta ihminen pääsisi yhteyteen kaikkien oppien salaisen ytimen kanssa. Emme tiedä, ajatteliko Shabbatai näin, ilmeisesti oli sitä mieltä Jakob Frank noin sata vuotta myöhemmin. Frank, joka oli piilo-shabbatealainen ja itsekin kääntyi islamiin, otti myöhemmin muutaman tuhannen seuraajansa kanssa vastaan kasteen, neuvotteltuaan ennen sitä yhden bektashi-dervissien johtajan kanssa. Frankin mielestä juutalaisten oli sanouduttava irti omasta uskostaan ja omista säännöistään, luopuminen uskosta oli hänelle radikaali keino päästä lähemmäksi jumalallista totuutta.

Omituista on, että molemmat kerettiläiset messiaat - Shabbatai ja Frank luopuvat lopuksi juutalaisuudesta. Heidän mukanaan loppuu suuren tarinan perinteinen versio, he ovat sen viimeisiä julistajia, ruumiillistumia. Itse tarina jatkuu, mutta uusissa muodoissa. Frankin aikalainen oli Moses Mendelssohn, jotkut Frankin seuraajista osallistuivat Ranskan vallankumoukseen ja kahdeksantoistasataluvun suuriin taisteluihin. Mutta jo itse Frank oli tavallaan uuden ajan ihminen: hän yritti poliittisin keinoin perustaa Keski-Eurooppaan omaa pikkuvaltiota, tulla Itävallan tai Venäjän keisarin vasalliksi. Katsoen asiaa juutalaispolitiikan näkökulmasta, lienee kääntyminen ollut välttämätön hinta tästä omasta valtiosta. Näin toimii Frank jo kahden aikakauden välillä, hän lähtee liikkeelle kabbalasta, mutta toimii uuden ajan sääntöjen mukaan, yrittää hoitaa roolinsa eurooppalaisella näyttämöllä etsien liittoa tämän maailman mahtavien - kirkon, turkkilaisten, venäläisten ja itävaltalaisten kanssa.

Frank ei halunut koskaan tulla kunnon katolilaiseksi: hän piti itseään jatkuvasti messiaana ja kielsi jopa seuraajilta avioliitot muiden, sekä kristittyjen että ortodoksi-juutalaisten, kanssa. Asia meni inkvisition korviin, Frankia kuulusteltiin, löydettiin syyllistyneen kerettiläisyyteen ja hänet vangittiin kuten aikaisemmin Shabbatai. Häntä pidettiin Czestochowassa, puolalaisten katolilaisten pyhimmässä paikassa, josta nyt, 1760-luvulla tuli myös frankilaisten pyhiinvaelluspaikka. Frank ei ollut tavallinen vanki: Czestochowassa hän pysyi lahkonsa henkisenä johtajana, otti vastaan vieraita jotka toivat runsaita lahjoja. Frank sai kutsua perheensä (Frankin vaimo Hannah on todennäköisesti sukulaisiani) luokseen ja Frankille syntyi lapsiakin.

Sen jälkeen kuin venäläiset valloittivat Puolan ja vapauttivat Frankin, hän jatkoi yrityksiään valtionsa perustamiseksi. Hän ei onnistunut niissä kovin hyvin, mutta silti hän pystyi ostamaan uskovaisilta kerätyillä rahoilla pienen Offenbachin linnan läheltä Frankfurtia ja hänestä tuli yksi Saksan monista pikkuruhtinoista, nykyhistorian ensimmäisen juutalaisen (tai oikeammin piilo-juutalaisen) minivaltion hallitsija. Tämä parin hehtaarin valtio ei kauan pystyssä. Frank kuoli, hänen Eva-tyttärensä ei jaksanut maksaa hovin loisteliaasta kertyneitä velkoja, uskovaiset menettivät uskonsa, mutta juutalaisuuden historiassa Frank on minusta yhtä tärkeä henkilö kuin Mendelssohn. Hänen jälkeen ei syntynyt enää merkittäviä perinteisiä messianistisia liikkeitä, hänen toiminnassaan jo selvästi näkyvissä ollut maallinen suuntaus nousi esiin.

Tavallaan on sionismikin messianistinen liike: sionistit luopuvat vanhasta uskonnosta, omaksuvat tavallisen nationalismin, jossa silti säilyy nykyaikaistettuna monia entisen juutalaisuuden piirteitä. Jumalan pyhästä kaupungista tulee Israelin jakamaton ja ikuinen pääkaupunki, muutto Israelin ei ole muutto vain "paluumuutto". Sionismissa juutalainen haluaa tulla goiksi, kansakunnaksi muiden joukossa. Nykyhistoria todistaa, että se ei onnistu helposti, Israel on edelleen omituinen kansakunta ja valtio, ei sen kaltaisia ole missään muualla maailmassa. Kansakunnan, kuten ihmisenkin lienee vaikea päästä irti roolistaan ja imagostaan.

Näin suhtaudun vähän iroonisesti sionismiin, sen yksitoikkoinen, monologinen ideologia muistuttaa jonkin verran neuvostoajasta tuttua "tieteellistä kommunismia". Mutta toisaalta vain nuoret sionistit kuten Anielewicz ja hänen toverinsa pystyivät Varsovan getossa tekemään todellista vastarintaa Hitlerin pyöveleille Itä-Euroopassa. Pystyykö ihminen taistelemaan kunnolla vasta fanaatikkona? En usko siihen: olivathan keskiajasta lähtien sveitsilaiset Euroopan parhaita sotilaita ja jos unohdetaan Calvin, ei ole Sveitsi koskaan ollut kovin fanaattinen maa. Eiväthän suomalaiset nuorukaiset, jotka pysäyttivät punaarmeijan hyökkäykset Kannaksella ja Sallan tienoilla, olleet fanaatikkoja. Nuoret sionistit olivat vain vapautuneet esivanhempiensa fatalismista ja pasifismista, uskalsivat ottaa kohtalonsa omiin käsiin. Vaikka en ole varma, että heidänkin yritys loppujen lopuksi onnistuu. En voi olla varma siitä, että Jerusalemista tulee Israelin ikuinen ja jakamaton pääkaupunki, ei siitäkään, että Israelista tulee juutalaisten lopullinen kotimaa, että se pikku valtio Välimeren rannalla säilyy...

Historioitsija Eric Hobsbawm, itse juutalainen, ei usko Israelin säilymiseen, hänen mielestään toistuu Lähi-Idässä se, mitä tapahtui ristiretkien aikana: eurooppalaisten valloittamilla ja hallitsemilla enklaaveilla ei ollut pitkää ikää, muslimit valtasivat ne pian taas. Haluaisin uskoa, että Hobsbawm ei ole oikeassa, ehkä uskaltaisin sanoa yhden syynkin, miksi. Ristiretkeläiset, eurooppalaiset feodaalit hallitsivat paikallista väestöä, paikallisia kaupunkilaisia ja talonpoikia, joista ehkä osa oli heidä puolellaan, tuskin kuitenkin suurempi osa. Nykyisessä Israelissa on juutalaisväestö lojaali valtiolleen, koska siinä nähdään ainoa takuu omalle turvallisuudelle ja jopa olemassaololle. Voisiko paradoksaalisesti sanoa, että Israel säilyy ja on vahva niin kauan kuin se on vaarassa, niin kauan kuin sen on oltava valmis torjumaan hyökkäykset. Piileekö rauhassa Israelille suurempi vaara kuin sodassa? En tiedä. Joka tapauksessa en näe realistina kunnon ulospääsyä nykyisestä umpikujasta.

Kerran julkaistiin viroksi pikku kokoelma Gandhin ajatuksia otsikolla "Maailma on väsynyt vihaamaan". Jos se vain olisi näin! Mutta Lähi-Idässä näkyy selvästi, että vihaan ei väsytä, se jatkuu ja jatkuu. Palestiina on ehkä paikka, johon on keskittynyt enemmän vihaa, epätoivoa, pelkoa ja kostonhimoa kuin missään muualla. Miksi? Siinä kysyin vakavasti omalta itseltäni, onko syy siinä syntyneitten ja siin jatkuvasti hallitsevien uskontojen. Uskonto säilyttää historian elävänä, rituaaleissa ja myyteissä toistaa se aina historiansa eikä pääse näin ollen siitä irti. Niin kauan kuin historia on Jerusalemissa elävänä läsnä, ei tule sinne rauhaa. Siitä olen melkein varma.

Se varmuus oli ehkä yksi syy, miksi itkin Itkumuuria vasten. Mieleeni tuli itse tuhottu temppeli, sen tuhon muistopäivä tish'a b-av, joka on edelleen juutalaisten surupäivä. Mutta ei ainoastaan ne. Mieleen tulivat muutkin temppelit, puhät paikat, pyhät puut ja patsaat, juutalaisten, mutta useimmiten kristittyjen ja muslimien tuhoamat, aina nykypäivään, Bamyanin Buddhiin asti. Miksei nekin patsaat ja kuvat, jotka tuhottiin niinsanottun uskonpuhdistuksen aikana. BBC vertaili Talebanin vandalismia protestanttien ikonoklasmiin: tuhottujen taideteosten luvut olivat hämmästyttäviä. On onni, että mitään sellaista ei tapahtunut Italiassa, jossa kirkot ovat täynnä taidetta. Mitä olisi ollut sen kaiken kohtalo, jos ...

Tartossa kävelen usein Tuomiokirkon raunioiden ohi ja ajattelen silloin, mitä kaikkea siellä oli, millaista taidetta sekin nyt raunioituneena seisova rakennus ehkä sisälsi ennen kui väkijoukko murtautui sisään ryöstäen ja tuhoten kaiken. Piispan menetettyä valtansa ja arvovaltansa kirkko jäi pois käytöstä, se rappeutui ja lopuksi sen tuhosi tulipalo. Myöhemmin, kuin keisari Aleksander perusti Tarttoon yliopiston, kirkon alttaripäätyyn rakennettiin yliopiston kirjasto, uuden ajan temppeli, jonka ensimmäinen johtaja oli vapaamuurari, klassisten kielten professori Christian Morgenstern. Nyt kirjasto on muuttanut pois tuomiokirkosta, siellä on muutamia luentosaleja ja yliopiston museo, jossa välillä järjestetään konserttejakin. Tuomiokirkkoa voi katsoa kahdelta suunalta, mutta myös kahdesta näkökulmasta: siellä näkee, mitä viisasta ja kaunista ihminen on pystynyt luomaan ja rakentamaan, mutta myös, miten hän on itse sitä tuhonnut ja laiminlyönyt.

Olemme kuten viron mytologian "peninukid" - koirankuonolaiset, jotka pari päivää ihmisinä rakentavat, sitten taas pari päivää koirina tuhoavat, purkaavat rakentamansa. Ehkä se pyhän ja kauniin tuhoaminen koskettaa minua erityisesti siitä syystä, että olen itse raunioiden lapsi, olen varttunut Tarton raunioilla, ne olivat ensimmäinen leikkimaani ja siitä olen kerran myös kirjoittanut. En haluaisi enää nähdä raunioita, mutta näen niitä aina ja kaikkialla. Täällä Virossa en voi unohtaa, miten vielä kahdeksantoistasataluvulla pastorit ja ortodoksipapit hakkasivat pyhiä puita - kirveskin on täällä ollut ase taistelussa pakanuutta ja luontoa vastaan.

Jos ihminen kirjoittaa tai puhu siitä, mikä häntä vaivaa, hän ei pysty lopettamaan monologiaan. Minun on kuitenkin lopetettava, kirje on muutenkin liian pitkä ja kesäkuun ensimmäinen viikko jo ohi. Onneksi monen hallayön ja viileän päivän jälkeen kesä näyttää nyt vihdoin tulleen. Kesäkasvit ja linnut eivät muista menneen syksyn tuhoa ja kuolemaa, luonto on valmis aloittamaan aina uudestaan. Ovatko eläimet ja kasvit meitä viisaampia tai tyhmempiä? Mitä hyötyä on viisaudestamme, jos se ei auta meitä elämään, olemaan elämästämme iloisia? Olihan se ongelma jo Koheletille, Ecclesiastesille.

Mutta silti, kaunista kesän alkua, etelätuulta, aurinkoa, kukkia ja linnunlaulua Lauttasaarelle!


Jaan

ylös

Last modified: Sun Sep 15 20:23:01 EET 2002