Kirjallisuuteen minä olen osunut siksi, että se taisi olla lähimpänä ominta aluettani. Mutta mikä tuo omin alue on? Juuri sille minä etsin nimeä enkä löydä sitä. Ehkä en tosiasiassa enää etsikään, etsin 
pikemminkin keinoa selittää muille, ettei sellaista aluetta, sellaista lokeroa oikeastaan ole lainkaan olemassa. Se olisi runoilemista olematta runoilija; kirjoittamista olematta kirjailija; filosofointia olematta filosofi; Kristuksen palvelemista olematta kristitty, Buddhan palvelemista olematta huddhalainen; oman itsen ilmaisemista olematta itse mitään. 
Substantiivit ovat kuin jäätä ja lunta, niissä on kuolemaa ja iäisyyttä, mikä melkein on sama asia. Kylmä, jäinen, marmorinen ikuisuus. Kauneus Isolla Alkukirjaimella. Antiikin veistos, jota tällä hetkellä tuhoaa kristittyjen ja muhamettilaisten sijasta kaupunki-ilma, sama kaupunki-ilma, joka kerran vapautti. Väliin minä uneksin kielestä, jossa ei olisikaan substantiiveja, olisi ainoastaan verbejä. Suomalais-ugrilaisten kielten taitaja tulee kenties helpoimmin ajatelleeksi tätä - onhan näissä kielissä 
kieltokin verhi. Kenties jäänne siitä aiemmasta elävästä, virtaavasta ja keinahtelevasta maailmasta joka yhä suuremmassa määrin jähmettyy, kohmettuu nomineiksi, kivettymiksi, jääksi, teorioiksi, periaatteiksi, ja jolle sinä yhä epätoivoisemmin ja resignoituneemmin yrität kertoa sen omasta nuoruudesta, valosta, joka on virtaamista ja aaltoilua ja elämästä, joka on valoa. 
Ikkunan takana sataa lunta vaikka pian on toukokuu, rinteessä on hanki ja pienella lumesta lapioidulla aukiolla kylmän kohmettamat rautiaiset ja punarinnat nokkivat kauranhelpeitä. Samalla kertaa kauhean lähella la kauhean kaukana. Punarinnan mustan silmän katse ehtii minuun kai vasta sitten kun minua, saati punarintaa, ei enää ole. Kenties silloin myös minunkin katseeni ehtii lintuun saakka, mutta se ei ole varmaa. Aluksi yritän puhua sanoin. Puhua elämästä, joka ei mahdu sanoihin, jota ei voi selittää eikä käsittää, jota voi vain elää ja kenties myös puolustaa aivan kuin tuota samaista punarintaa, joka katsoo minua pää kallellaan, tuolta pienen männyn latvasta parinkymmenen valovuoden tai elinvuoden - elämä on ihmisten valoa - päästä.