ELU/LIFE | RAAMATUD/BOOKS | ARVAMUSED/OPINIONS | KIRJANDUS/LITERATURE
|FILOSOOFIA/PHILOSOPHY | TÕLKED/TRANSLATIONS | UUT/NEW | ALGUSSE / MAIN





Jos Heidegger olisi ollut mordvalainen

Viime vuosisadan vaihteen ja 1900-luvun filosofiassa kielifilosofiasta on tullut yksi tärkeimmistä aloista. Suhtautumisessa kieleen voi erottaa kaksi koulukuntaa, joita kirjailijana uskallan nimittää sadisteiksi ja masokisteiksi. Sadistit ovat vakuuttuneet jokapäiväisen kielemme (tai kieltemme) sopimattomuudesta tieteen ja filosofian kieleksi. Heidän mielestään kieli monimutkaisine epäloogisine rakennelmineen pikemminkin peittää totuuden kuin auttaa löytämään sen. Siitä syystä radikaalit kehottavat luopumaan nykyisestä kielestä ja ehdottavat sellaisen uuden ja tarkan kielen kehittämistä, joka olisi vapaa tavallisen kielen sekavista piirteistä. Ajattelen tässä Wienin analyytikkoja kuten esimerkiksi Carnapia.
Vähemmän radikaalit kielifilosofit ovat pitäneet tärkeänä kielen tutkimista ja uskoneet, että ymmärtäessämme sen piilovaikutukset voimme uudistaa kieltä sekä täsmentää ja muokata sitä sopivammaksi välineeksi filosofialle. Radikaaleja kielisadisteja, kuten Carnapia tai nuorta Wittgensteinia, voi verrata vuosisadan vaihteen vallankumouksellisiin, bolshevikkeihin tai anarkisteihin, jotka halusivat purkaa vanhan kahlitsevan yhteiskuntajärjestelmän rakentaakseen uuden yhteiskunnan. Maltillisempia kielisadisteja voi verrata sosialidemokraatteihin, jotka halusivat uudistaa yhteiskuntaa hajottamatta sitä ensiksi maan tasalle.
Kielisadistit halusivat vapauttaa ihmisen ajattelun kielen kahleista, kun taas kielimasokistit ovat uskoneet, että kieli on ihmistä, ajattelijaa viisaampi. Hekin ovat tutkineet kieltä mutta päinvastaisin tarkoituksin: heidän mielestään itse kielessä, sen rakenteissa ja käsitteissä on piilossa totuus. Tutkiessamme kieltä, pääsemme selville maailmasta; kielessä on maailmanarvoituksen avain. Kielisadistit haluavat irrottaa ajattelun kielestä, kielimasokistit taas tuoda sen lähemmäksi kieltä.
Filosofit ovat puhuneet kielestä verraten paljon, mutta useimmiten kielestä sinänsä, ei konkreeteista kielistä kuten kreikasta, englannista, suomesta, hopista tai ersjasta. Kielien ja niiden rakenteitten eroja ei pidetä tavallisesti merkittävinä, joten niiden vaikutusta filosofiseen ajatteluun on hyvin vähän tutkittu.
On kuitenkin ollut filosofeja ja ajattelijoita, jotka ovat huomauttaneet jo kauan sitten, että eri kielten rakenteilla voi olla vaikutusta niissä kehitettyyn filosofiaan. Sen mukaan esimerkiksi kreikkalainen ja kiinalainen filosofia eroaisivat toisistaan jo siitä syystä, että ne käyttävät eri kieltä. Tietääkseni ensimmäinen filosofi, joka esitti tällaisen väitteen, oli Friedrich Nietzsche vuonna 1886. Nietzsche kirjoittaa: Uralilais-altailaisen kielialueen filosofit (joiden kielissä subjektin käsite on heikoimmin kehittynyt) katsovat \"maailmaan\" todennäköisesti toisella tavoin kuin indogermaanit tai muslimit.\"../../philosophia/
Nietzschen suhtautuminen filosofiaan on ambivalentti. Hän kyseenalaistaa siihenastisen filosofian kaikki peruskäsitteet: ajattelun, etiikan, kielen, jopa itse totuuden. Onko filosofia vain valtaleikki, ja totuus vain naamio meidän valtapyrkimyksillemme? Jos näin on, tavoitteleeko Nietzsche itse valtaa vai - kuitenkin totuutta? Haluaako hän hajottaa filosofisen establishmentin vai perustaa uuden? Miten voi jatkaa filosofointia Nietzschen jälkeen, voiko sitä jatkaa vakavasti?
Nietzschen aikalainen, böömiläinen Fritz Mauthner, oli lahjakas kirjailija ja kriittinen ajattelija kuten Nietzschekin. Mauthner lienee keksinyt ilmaisun \"kielen kritiikki\", \"Kritik der Sprache\"../../philosophia/. Hän yrittääkin kritisoida monessa teoksessaan ihmisten, erityisesti filosofien kielenkäyttöä. Samoin kuin Nietzschen myös Mauthnerin mielestä ajattelumme on käyttämämme kielen vanki. Länsimainen filosofia on oikeastaan ollut kreikan kielioppia. Kategoriat kuten substanssi ja aksidenssi eivät kuvaa ulkomaailman vaan kielen rakenteita. Filosofian ainoa mielekäs tehtävä olisi ihmisajattelun kieliriippuvuuden selvittäminen, kielen kritiikki.
Nietzschessä ja Mauthnerissa voimme nähdä kaksi länsimaisen filosofian syvenevän itsekritiikin äärimmäistä edustajaa. Kummankin käsitys siihenastista filosofiasta on kielteinen, ja he suhtautuvat filosofian mahdollisuuksiin skeptisesti. Heidän kritiikkinsä positiivinen päämäärä on vapauttaa ihminen filosofian ahdingosta eikä kehittää uutta ja parempaa filosofiaa. He haluavat antaa ihmiselle parempia mahdollisuuksia tulla toimeen maailman ja oman elämänsä kanssa. Molemmat ovat tavallaan mystikkoja. Nietzschen mystiikka on aktiivista: hänen ihanteensa on sankarielämä. Mauthner, joka itse julistautuu mystikoksi, on pikemminkin kvietistinen. Hänen mielestään filosofian typeryyden ymmärtäminen auttaa meitä saavuttamaan kontemplatiivisen mielenrauhan.
Mauthnerin ideat vaikuttivat nuoreen Wittgensteiniin. Hän hyväksyi ajatuksen filosofiasta kielen kritiikkinä, mutta ei käsittänyt sitä Nietzschen tai Mauthnerin tavoin dekonstruktiivisessa vaan konstruktiivisessa merkityksessä. Myöhempi Wittgenstein luopuu silti osittain omasta rakentavuudestaan ja jopa lähestyy Mauthnerin kontemplatiivista mystiikkaa. Hän julistaa filosofian päämääräksi, ei ongelmien ratkaisemista, vaan filosofisen syyhyn poistamisen, \"rauhan ajatuksissa\"../../philosophia/. Tämä ilmaisu muistuttaa paljon ortodoksi-hesykastien samanlaisia lausumia.
Kielimasokismin kuuluisin edustaja on 1900-luvulla epäilemättä saksalainen Martin Heidegger, joka omassa metafysiikassaan nojautuu tietoisesti kreikan ja saksan kielen rakenteisiin, ja antaa kielen ajatella puolestaan. Teologina aloittanut Heideggerin filosofointi muistuttaa välillä eksegetiikkaa: hän etsii totuutta kielen ilmaisuista, sanojen etymologiasta, ikään kuin uskoen, että kielessä ihmiselle paljastuu tai ilmestyy olemisen tärkeimmät salaisuudet. Jos kabbalisteille tai islamin mystisen teologian, batiniyyan, harrastajille totuus on annettu pyhissä teksteissä - ja se täytyy löytää sieltä -, niin Heideggerille ei totuuden ilmentymä ole jokin pyhä teksti vaan itse kieli, ei parole, vaan langue Saussuren termein ilmaisten.
Heideggerin asennoituminen kieleen tekee hänestä länsimaisen, vahvasti realistisen filosofian perinteen jatkajan ja elvyttäjän. Hänen kielentulkintansa läheisyys Raamatun tai Koraanin teologiselle tulkinnalle on ehkä vaikuttanut siihen, että hänestä on tullut kulttifilosofi; heideggerilaisuudella on usein lahkolaisuuden piirteitä. Kannattajat näyttävät uskovan kieleen - ennen muuta Mestarin arvostamaan ja käyttämään saksan kieleen jonkinlaisena verbaalisena ilmestyksenä. Kieli puhuu - die Sprache spricht - heille itse Jumalana: kielen sana on Jumalan sana, siinä ei ole virheitä. Heideggerin kannattajille lienevät kieli (die Sprache) ja puhuminen (das Sprechen), Saussuren langue ja parole, melkein sama asia. Heideggerilaisuudessa tulee ilmi selvemmin kuin koskaan aiemmin yksi länsimaisen kulttuurin perinteisistä piirteistä: usko kielen ja totuuden erikoissuhteeseen, special relationshipiin.
En ole itse heideggerilainen enkä ylipäätään kielimasokisti, pikemminkin mystiikkaan taipuva kielisadisti. Silti Heidegger kiinnostaa minua yhtenä äärimmäisenä esimerkkinä kielisidonnaisesta filosofoinnista. Heideggeria lukiessa herää monia kysymyksiä. Esimerkiksi: Olisiko kielisadismin ja kielimasokismin välillä mahdollinen jonkinlainen synteesi, jota voisimme kutsua vaikkapa kielisadomasokismiksi? Sitä ennen täytyy tehdä kuitenkin konkreetimpi kysymys. Sen kysymyksen olen laittanut esitelmäni otsikoksi. Se kuuluu: Miten olisi filosofoinut Heidegger, joka ei olisi ollut saksalainen, vaan esimerkiksi mordvalainen - ersjamoksha - ja olisi käyttänyt ainoastaan äidinkieltään? Mordvalaisen Heideggerin teoksista saisimme ehkä vastauksen Nietzschen inspiroimaan kysymykseen siitä, millainen olisi uralilais-altailainen filosofia. Olisiko se erilaista kuin indoeurooppalainen vai ei?
Itse asiassa maailman kolmesta alkuperäisestä filosofian perinteestä vain yksi on ei-indoeurooppalainen, nimittäin kiinalainen (intialaisenkin filosofian alkuperäinen kieli oli indoeurooppalainen sanskrit). Eräät tutkijat sekä Kiinassa että sen ulkopuolella ovat osoittaneet, että kiinalainen ajattelu on kiinan kielen erilaisuuden vuoksi toisenlaista kuin eurooppalainen. Näin esimerkiksi ranskalainen sinologi Jacques Gernet tai kiinalainen filosofi Chang Dongsun.
Suomalais-ugrilaiset eivät ole keksineet omaa alkuperäistä filosofiaa, ja olen varma, että en erehdy, jos väitän, että noin 90 prosenttia suomalais-ugrilaisissa kielissä ilmestyvistä filosofisista teksteistä ovat käännöksiä. Alkuperäiskieliä ovat englanti, saksa, ranska ja muut indoeurooppalaiset kielet. Loput 10 prosenttia ovat alkuperäisiä, mutta niiden kirjoittajat pysyvät länsimaisen filosofian vanavedessä. Eroavatko suomalais-ugrilaiset kielet siinä määrin indoeurooppalaisista, että esimerkiksi suomalainen, unkarilainen tai mordvalainen voisi kehittää - jos uskaltaisi - toisenlaisen filosofian kuin saksalainen tai ranskalainen? En ole täysin varma, olisiko näin esimerkiksi analyyttisessä filosofiassa, mutta olen varma, että heideggerilaista suuntausta edustava filosofia olisi suomalais-ugrilaisittain hyvin toisenlaista kuin itse Heidegger.
Heideggerin filosofia on hänen äidinkielensä eksegetiikkaa. Sen kääntäminen synnyttää paljon ongelmia, koska toisella kielellä se ei vaikuta enää niin ehjältä ja luonnolliselta kuin saksankielisenä. Miten esimerkiksi suomentaa \"Die Sprache spricht\"? Miten esittää ero sanojen \"Sein\" ja \"Dasein\" välillä? Jos suomalainen tai virolainen spekuloisi olemista, luulisin hänen ottavaan huomioon sellaiset ilmaisut kuten vironkieliset \"on olemas, on olemata, olemasolu, olemasolemine, olemata olemine\". Ajatuksiamme voisi hyvin virittää esimerkiksi sanojen \"ilman, ilma, ilmestyä, ilmoittaa\"../../philosophia/ ja vastaavien etymologinen läheisyys.
Mitkä ovat suomalais-ugrilaisten kielten olennaiset yhteispiirteet filosofian kannalta? Onko niitä olemassa? Minun mielestäni on. Kaikissa suomalais-ugrilaisissa kielissä on runsaasti onomatopoetiikkaa (ideofoniaa). Onomatopoeettisia eivät ole ainoastaan ääniä kuvaavat erikoissanat kuten \"hupsis, sihinä, rapina\" vaan monet muut. Esimerkkejä ei ole vaikea löytää. Sekä suomen \"puhua\" että viron samaa merkitsevä \"rääkida\" ovat alun perin onomatopoeettisia. \"Rääkida\" on alun perin merkinnyt ruisrääkän ääntä, sen rääkäisyä. Puhuminen on alun perin merkinnyt puhallusta, kuten nytkin vielä viron kielessä. Virolainen vastine Heideggerin lauseelle \"die Sprache spricht\" voisi ehkä ottaa huomioon myös ruisrääkän...
Onomatopoeettiset sanat esiintyvät usein pareina kuten suomalainen \"sikin sokin\" tai virolainen \"pillapalla\"../../philosophia/. Se korostaa tällaisten sanojen epätarkkuutta. Onomatopoeettinen sana on epätäydellinen yritys kuvata asioita tai ilmiöitä. Usein kaksi sellaista epätarkkaa sanaa antaa paremman kuvan kuin yksi. Sen lisäksi sanapari osoittaa, että yhtä ainoaa tarkkaa nimeä, käsitettä, ei ole olemassa; täytyy tulla toimeen epätarkkojen kanssa. Sanojen ja esineiden välillä ei voi olla yksi-yhteen vastaavuutta. Asioilla ei ole useimmiten yhtä ainoaa oikeaa nimeä. Kielissä, joissa onomatopoeettisuus on runsasta, lienee taipumusta nominalismiin. Näin on suomalais-ugrilaisissa kielissä. Indoeurooppalaiset kielet, vähintäänkin filosofian historiassa tärkeimmät kreikka, sanskrit, latina ja saksa, joissa onomatopoeettisuutta on hyvin rajoitetusti, ovat mielestäni enemmän taipuvaisia realismiin.
Suomalais-ugrilaisissa kielissä eivät esiinny pareittain ainoastaan onomatopoeettiset sanat vaan muutkin: sanaparien avulla muodostetaan yleiskäsitteitä. Erittäin runsaasti sellaisia sanapareja on mordvan kielissä, ersjassa ja mokshassa. Esimerkkejä ovat \"ojt'-vel'kst\", \"voit-kermat\" eli maitotuotteet; \"kar't-prakstat \", \"virsut-kurpposet\" eli jalkineet; \"leit'-latk\", \"rotkot-aukot\" eli kuoppainen paikka; \"sel'me-tshama\", \"silmät-kasvot\" eli kasvot; \"sedeit'-maksot\", \"sydämet-maksat\" eli sisälmykset.
Samankaltaisia sanaparien avulla muodostettuja yleiskäsitteitä löytyy myös muista suomalais-ugrilaisista kielistä kuten unkarista, suomesta ja virosta. Viron esimerkit ovat \"käed-jalad\", \"kädet-jalat\" eli raajat, \"suud-silmad\" eli kasvot ja kasvojen osat kuten suu, silmät, nenä ynnä muut, \"kopsud-maksad\", \"keuhkot-maksat\" eli sisäelimet tai sisälmykset, \"luud-liikmed\", \"luut-jäsemet\" eli ruumiin \"kovemmat\" osat, luuranko. Ersjan \"ojt'-vel'kst\" vastine suomen kielessä on \"maitotuotteet\", virossa \"piimatooted\" ja venäjässä \"molochnyie izdelia\". \"Kart'-prakstat\" ovat suomeksi \"jalkineet\" ja viroksi \"jalatsid\" või \"jalanõud\", \"sukst-unzhat\" (madot-kovakuoriaiset) tarkoittaa vastenmielisiä pikkueläimiä (vrt. viron \"sitikad-satikad\"). Näin ersjan kieli käyttää toisenlaista tapaa muodostaa yleiskäsitteitä kuin tutummat eurooppalaiset kielet.
Analogioita löytyy matematiikasta. Joukkoa voi nimittää kahdella tavalla. Voi sanoa \"joukko A\" eli kutsua sitä erityisnimellä tai \"joukko {a, b, ... i}\"../../philosophia/ eli luetella sen kaikki alkiot. Länsieurooppalaiset kielet, ja niiden vaikutuksesta myös suomi ja viro, käyttävät pääasiallisesti ensimmäistä menetelmää, ersja hyvin usein toista. Matematiikan kielessä niillä ei ole eroa, mutta jokapäiväisessä kielessä on. Koska filosofia käyttää enimmäkseen arkikieltä, on varmaa, että kyseinen nimitysero vaikuttaisi myös filosofiaan, erityisesti kielisidonnaisen Heidegger-tyyliseen filosofiaan, jos sellaista kehitettäisiin esimerkiksi ersjan kielellä.
Jos sanomme sanan \"jalkineet\" sijasta \"kengät-saappaat\", \"sisälmykset\" sijasta \"keuhkot-maksat\" ja ilmaisun \"maitotuotteet\" sijasta \"voit-kermat\"../../philosophia/, korostamme yhtä todellisuuden tasoa. Tietyillä konkreeteilla asioilla on nimensä. Niitä korkeamman, yleisemmän tason asioiden nimet muodostetaan sanaparien avulla eli niillä ei ole omaa nimeään. Se merkitsee, että yleiskäsitteet, universaalit, eivät ole samalla tavoin todellisia, reaaleja, kuin yksityiset asiat, partikulaarit. Tosin suomalais-ugrilaiset filosofit olisivat tuskin itse olleet taipuvaisia erottamaan universaaleja ja partikulaareja, vaan pikemminkin olisi korostettu nimellisiä ja nimettömiä \"asioita-ilmiöitä\"../../philosophia/. Tuskin suomalais-ugrilaisella kielialueella olisi voinut syntyä omaa Platoniansa kehittämään ideaoppiaan. Voimme ehkä uskoa siihen, että omat ideansa ovat kengillä, saappailla, virsuilla ja kurpposilla, mutta outoa olisi uskoa, että sellainen idea olisi \"kengillä-saappailla\"../../philosophia/ yhdessä. Ersjalainen yleiskäsite on epämääräisempi, sumeampi, se ei sopine platonilaiseksi selväpiirteiseksi ideaksi.
Käsitteen voi määritellä eri tavoin. Länsimaisessa ajattelussa on Aristoteleesta lähtien käytetty pääasiallisesti definitio-määritelmää. Nykyisin on selvä, että jokapäiväisen kielen käsitteitä ei ole määritelty eivätkä ne ole määriteltävissäkään aristoteelisesti, vaan useimmiten \"prototyyppien\"../../philosophia/ avulla. Aristoteelinen definitio vetää rajaviivan A:n ja ei-A:n välille eli selvittää, millä tavoin A eroaa kaikesta muusta. Esimerkiksi ihmisen erottaa muista elävistä olennoista äly, kuten nytkin usein uskotaan. Sellainen definitio lähestyy käsitettä ylhäältä (\"per genus proximum\") ja samalta tasolta (\"per differentiam specificam\"../../philosophia/), mutta ei alhaalta: ihmisen määrittelyssä ei ole puhetta ihmisroduista tai konkreeteista ihmisistä.
Prototyyppien avulla määriteltäessä annetaan luettelo käsitteen tyypillisistä, tavallisista ja tärkeimmistä edustajista, toisin sanoen joukon tärkeimmistä alkioista, eli käsite määritellään alhaalta päin. Useimmilta arkikielen käsitteiltä puuttuu hyvä aristoteelinen määritelmä. Esimerkiksi sopii sana \"kukka\"../../philosophia/. On mahdoton erottaa kukkaa muista kasveista, erityisesti, jos otetaan huomioon nykyisin länsimaissakin suositussa japanilaisessa ikebanassa käytettävät kasvit ja niiden osat. Mutta tämä määrittelemättömyys ei häiritse lainkaan kukkakauppiaita tai kukkien käyttäjiä. Esimerkiksi juuri sana \"kukka\"../../philosophia/ on määritelty prototyyppisesti. Kukat ovat ruusuja, unikoita, liljoja, päivänkakkaroita, ruiskukkia ja muita niiden kaltaisia. Niitä muistuttavat muut kasvit, vaikkapa havupuut, kaktukset tai saniaiset. Sanan kukka määrittely on avoin. Kukan roolissa voi nykyisin olla jäkälän peittämä kuollut oksa, ohdake tai iso käpy, tulevaisuudessa ehkä jotain muutakin.
Näin ollen aristoteelinen määrittely on rajoittavaa. Se määrittelee selväpiirteisen joukon eli kaikista esineistä voi sanoa, ovatko ne kyseisen joukon alkioita vai ei. Prototyyppinen määrittely ei anna selväpiirteistä joukkoa, ja siksi sen rajat ovat epäselvät, sumeat. On esineitä, joista emme tiedä, ovatko ne sen joukon alkioita vai ei. Kaikista selvimmin määriteltyjä ovat jo mainitun \"konkreetin tason\"../../philosophia/ käsitteet: saappaat, kengät, ruusut ja liljat. Korkeampien tasojen käsitteet, yleiskäsitteet, ovat sumeampia. Ehkä siitä syystä niiden nimityksissä usein käytetäänkin sanapareja.
Sanapari antaa minimaalisen luettelon eli nimittää kaksi prototyyppiä, joukon tyypillisiä alkioita. Jalkineet olivat ersjalaiselle ennen muuta virsut ja kurpposet. Tärkeimmät sisälmykset ovat, paitsi sydäntä, keuhkot ja maksa. Mutta joukon \"virsut-kurpposet\" alkioita ovat myös kengät ja saappaat, joukon \"keuhkot-maksat\" alkioita ovat myös maha, munuaiset sekä suolet. Aristoteelinen määrittely määrittelee joukon sen \"rajojen\" kautta, prototyyppinen määrittely \"keskustan\"../../philosophia/ kautta. Aristoteelinen määrittely luo perustan luokittelulle, klassifikaatiolle, prototyyppinen ordinaatiolle. Indoeurooppalaiset kielet ovat pääasiallisesti luokittelevia, suomalais-ugrilaiset enemmän ordinoivia.
Yleinen näkökanta on se, että täsmällinen ajattelu vaatii definitioita, selvien rajaviivojen vetämistä käsitteiden välille. Näin ei välttämättä ole aina. Norbert Wiener selittää tunnetun kirjansa \"Kybernetiikka\"../../philosophia/ alussa, että tähtien ja pilvien välillä on selvä ero. Tähtiä voi laskea, pilviä ei, koska pilvi on luonnoltaan hajanainen, samea ilmiö, ja sen rajoja on usein mahdoton vetää. Jos pilvien rajoja yritetään todella määritellä tai pilviä laskea, ollaan itse asiassa epätäsmällisiä.
Samoin kuin luonnossa epämääräistä ja sumeaa on paljon myös semantiikassa. Jos haluamme täsmentää kieltä ja ottaa käyttöön hyvin definioidut käsitteet prototyyppisten sijasta, meidän täytyy määritellä uudestaan kaikki käsitteet. Se olisi kielisadismin huippu, mutta tähän asti on se jäänyt saavuttamatta. Ei ole lainkaan varma, olisiko sellainen definitioille rakennettu kieli ylipäätään käyttökelpoinen.
Tieteissäkin, puhumattakaan filosofiasta, historiasta tai filologiasta, käytetään jatkuvasti arkikieltä, jossa vain muutamalle käsitteelle on annettu erikoismerkitys. Niitä on yritetty definioida, vaikka se ei onnistu aina. Meidän täytyy elää suurilta osin hajanaisten, sumeiden ilmiöiden keskellä. Siitä syystä kielemmekin ovat kehittäneet välineitä tämän sumeuden kuvaamiseksi. Luulen, että suomalais-ugrilaisissa kielissä nämä välineet ovat olleet alun perin hyvin monimutkaisia. Kieltemme tutkiminen voisi antaa virikkeitä esimerkiksi sumean logiikan ja filosofian kehittäjälle. Joka tapauksessa ersjalainen Heidegger olisi luonut hyvin toisenlaisen filosofian kuin saksalainen. Tutkijat pystyisivät varmaankin osoittamaan lisäksi, että suomalais-ugrilaiset kielet ovat olleet sellaisten ihmisten kieliä, jotka asuivat vuosituhansia alueilla, joiden ilmanalassa ja maisemassa on selviä rajaviivoja vähemmän kuin esimerkiksi Välimeren alueella.
Indoeurooppalaisten naapurikielten vaikutuksesta suomalais-ugrilaiset kielet ovat menettäneet osan alkuperäisistä piirteistään. Silti sellaisia piirteitä on säilynyt paljon, vaikka usein niitä ei käytetä eikä tunneta hyvin. Vaihtoehtoisen kielimasokistisen, länsimaisista kielistä poikkeavan, filosofian mahdollisuudet ovat jatkuvasti olemassa suomalais-ugrilaisissa kielissä. Kysymys on, uskalletaanko niitä käyttää ja kannattaisiko se. Antaisiko suomalais-ugrilainen filosofia meille jotain, johon ei pysty indoeurooppalainen ja kiinalainen filosofia? Vastaus riippuu meidän arvoistamme ja mieltymyksistämme. Heideggerin valtava suosio kuitenkin osoittanee, että sellaista filosofiaa tarvitaan. Hyvin mahdollista on myös se, että heideggerilainen tai joku muu kielisidonnainen filosofia saattaisi vaikuttaa muuhunkin filosofiaan, jopa analyyttiseen filosofiaan.
Millainen voisi olla kielissämme mahdollisuutena piilevä, mutta vielä tänä päivänä toteutumaton, aktualisoitumaton, suomalais-ugrilainen filosofia? Uskon, että sillä olisi tietyt omat peruspiirteensä:
1. Konkreettisuus ja fenomenologinen nominalismi. Todellisuudessa on \"annettuja\"../../philosophia/ asioita-ilmiöitä, jotka pystymme nimeämään ongelmitta. Niitä vastaavat sanat ovat konkreettien asioiden ja toimintojen nimiä. Esimerkiksi: Mari osti kaupasta kilon makkaraa. Jyrki pani avaimen maton alle. Muilla asioilla-ilmiöillä ei välttämättä ole oma selvää nimeä. Niitä voi kutsua monella eri tavoin. Näitä ovat yleiskäsitteet, tunteet ja muut psyykkiset ilmiöt, mutta myös itse nimet. Metadiskursus eli sen selvittäminen, mitä oikeastaan tarkoittavat \"Mari\", \"ostaminen\", \"kauppa\"../../philosophia/ ja vastaavat, ei ole tarkkaa diskursusta. Näin diskursissamme on selvä keskusta ja epäselvät reunat.
Tiedostetun ja tiedostamattoman välillä ei ole selvää rajaviivaa, eli puhumme usein epäselvistä asioista. Siihen tarvitaan toisenlaista kieltä kuin puhuessamme konkreeteista asioista. Jos asia-ilmiö ei ole selvä, sillä ei ole omaa aitoa nimeä, joten sitä voi kutsua monella tavoin. Sopivaa on käyttää useampaa nimeä yhtä aikaa, kuten esimerkiksi \"asia-ilmiö\", \"proosarunous\", \"suomalais-ugrilainen\", \"kirjailija-filosofi\"../../philosophia/. Kaukaisista, puolinimettömistä asioista voidaan puhua ja niitä voi selittää monella eri tavoin. Filosofia on yritys puhua sellaisista asioista. Siitä syystä filosofioita on paljon, eikä itse filosofiakaan ole selväpiirteinen ilmiö. Sen ja kirjallisuuden, samoin kuin mytologian, ja toisaalta logiikan ja kielitutkimuksen välillä, ei ole selvää rajaviivaa.
2.Induktiivisuus. Alkiot määrittelevät joukon, ei päinvastoin. Vaikka fyysikolle maailma koostuu hiukkasista ja kentistä, jokapäiväisessä kielessä sen perusta on konkreetti asioiden-ilmiöiden taso. Muu täytyy määritellä niistä lähtien tiettyjen induktion sääntöjen mukaan, \"alku-logiikan\"../../philosophia/ mukaan, joka sekin on itse asiassa jotain meille annettua, niin kuin on asia-ilmiö. Filosofian tehtävä on myös tämän alku-logiikan analysointi.
3. Vaihtoehtoinen kielenkäyttö. Me yritämme laajentaa konkreetin rajoja eli tiedostaa, nimittää ja selittää konkreetista tasosta kaukana olevaa, nimetöntä ja puoli-nimetöntä. Mutta erehdymme, jos puhumme kaukaisesta samoin kuin läheisestä, ei-konkreetista samalla tavoin kuin konkreetista. Esivanhempamme olivat siinä varovaisempia. He käyttivät epätarkkojen asioiden-ilmiöiden kuvaamiseksi toisenlaista kieltä.
Hyvä esimerkki on onomatopoetiikka tai ideofonia. Siinä puhutaan epämääräisistä asioista-ilmiöistä. Sen vuoksi niistä puhutaan ikonisesti, ääniä ja liikkeitä matkien. Ikoninen, jäljittelevä kielenkäyttö lupaa erottaa sihinän ja suhinan, ripinän ja rapinan, kihinän, kahinan ja kohinan, vetämättä niiden välille silti selvää rajaa.
Yksi erittäin tärkeä, mutta myös vaikeasti kuvattavissa ja nimettävissä oleva alue, on ihmisten välinen kanssakäyminen sekä ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus. Esimerkkinä ajateltakoon meidän tunteitamme ja suhtautumistamme ympäristöön, \"tunteita-mietteitä\"../../philosophia/ suhteessa toisiin ja toisten tunteisiin-mietteisiin. Kuvaava, deskriptiivinen kieli silloin kyvytön, mutta siihen sopii hyvin runouden kieli.
Suomalais-ugrilaisessa runoudessa on erikoispiirteitä, joiden filosofis-looginen analyysi varmaan kannattaisi. Vanhan itämerensuomalaisen, ersjalais-mokshalaisen ja obinugrilaisen kansanrunouden parallellismeissä löydämme sanapareja tai sanalistoja, jotka selvästi kuuluvat samaan paradigmaan edellä mainittujen sanaparien kanssa. Vanha poetiikkamme on yhtaikaa konkreettiuden ja epämääräisyyden poetiikkaa. Kuten virolaisessa laulussa sanotaan:

\"Harak tõi sõa sõnumid, Vares kandis vaenu keele.\"

Voi kysyä, olivatko molemmat linnut sodansanomien tuojia vai ei. Yksinkertaisesti lintua ei ole selvästi määritelty. Sanomat toi lintu, jota voisi kutsua nimellä \"varis-harakka\"../../philosophia/. Näytteitä löytyy tuhansittain. Se tuntuisi lupaavan, että voimme saada lähes täydellisen kuvan suomalais-ugrilaisesta semiotiikasta, sen maailmankuvasta. Sekä sanapareissa että kansanlaulujen parallellismeissä tulevat esiin kielen semanttiset järjestelmät. Kummassakin tapauksessa on kyse käsitteiden järjestetyistä joukoista. Tutkimisen arvoista olisi se, onko tämä järjestyneisyys suomalais-ugrilaisissa kielissä toisenlaista kuin indoeurooppalaisissa kielissä.
Suomalais-ugrilaiset eivät asu maailmassa yksin. Meillä ja kielillämme on yhteyksiä muihin kieliin ja filosofioihin. Typologisesti näyttävät suomalais-ugrilaiset kielet minusta olevan monessa suhteessa lähempänä itä- ja etelä-aasialaisia kuin länsieurooppalaisia kieliä. Yhteisiä piirteitä on suomalais-ugrilaisissa kielissä ennen muuta japanin ja korean sekä Intian dravidakielien kanssa. Esimerkiksi tamilin kielessä on negaatio verbimuotoinen kuten suomessa. Kaikissa näissä kielissä on onomatopoeettisuus erittäin runsasta, mutta on muitakin yhteisiä piirteitä.
Mainituissa aasialaisissa kielissä on onomatopoeettisuuden ohella muita hyviä mahdollisuuksia epämääräisyyden ilmaisemiseksi. Usein käytetään meillekin tuttuja sanapareja, dravidakielissä omine erikoispiirteineen. Niistä kiinnostavimpia ovat niin sanotut kaikusanat (\"echo words\"). Puu on tamiliksi \"maram\", mutta jos halutaan puhua puista ja puitten kaltaisista kasveista, sanotaan \"maram-kiram\", muodostetaan sanapari, jossa jälkimmäinen sana vähän muutettuna (alkutavuksi tule ki-) toistaa edellistä. Kahvi ja kahvin kaltaiset juomat ovat \"kaappi-kiippi\". Kannada-kielessä viulu on \"pitil\", ja viulut ja viulunkaltaiset soittimet ovat \"pitil-gitil\"../../philosophia/.
Kaukoidän kielistä ainoa, joka on kehittänyt oman alkuperäisen filosofian, on kiina. Kiinan kielessä sanaparit ovat hyvin suosittuja, ja muutamat niistä ovat käytössä käsitteinä, kuten esimerkiksi \"shan-shui\" eli maisema, kirjaimellisesti \"vuori-vesi\". \"Feng-yu\", tuuli-vihma, merkitsee säätä, \"bing-xue\"../../philosophia/, jää-lumi, kovaa pakkasta.
Kiinan klassisten tekstien kääntäjänä voisin sanoa, että niitä on helpompi kääntää viroon tai suomeen kuin esimerkiksi ranskaan tai italiaan. Ranska, italia ja espanja ovat mahdollisesti typologisesti kauempana suomalais-ugrilaisista kielistä kuin saksa ja erityisesti englanti. Suomen, viron ja unkarinkin syvärakenne on säilynyt hyvin omaperäisenä huolimatta siitä, että länsieurooppalaiset kielet on valtavasti vaikuttaneet niihin. Samaa voi sanoa mordvan kielistä, joiden sanasto vilisee venäläisiä lainoja. Näkemykseeni yhtyisi mahdollisesti myös itä-aasialainen. - Voisimme sanoa, että kun asioilla ei ole yhtä ainoaa oikeaa nimeä tai määritelmää, ei myöskään ole yhtä ainoa oikeaa filosofiaa tai filosofista perinnettä. Monimutkainen ja usein sumea maailma vaatii eri filosofioita ymmärtääksemme sitä, mutta myös ymmärtääksemme ymmärtämistämme. Monen eri filosofian olemassaolo luo edellytykset metafilosofialle. Voimme kysyä, onko tässä esitetty mahdollinen suomalais-ugrilainen filosofia ylipäätään filosofia. Saako sitä kutsua filosofiaksi, vai onko parhaassa tapauksessa kysymys vain jonkinlaisista suomalais-ugrilaisten kielten ominaislaatujen inspiroimasta filosofisesta pyrkimyksestä? Tämä on kuitenkin hyvin indoeurooppalainen kysymys. Vastauksessa voisin käyttää hiukan tamilin kieltä ja sanoa, että aihe, josta yritin puhua ei ole täsmälleen filosofiaa, vaan filosofia-kilosofiaa, jotain filosofian kaltaista, jolla kuitenkin on oikeus olla olemassa. Sillä on oikeus, jonka eurooppalaiset ovat usein kieltäneet muilta eli muita kieliä puhuvilta veljiltään.

Olen kiitollinen Kari Turuselle tekstin tarkistamisesta ja monesta asiallisesta huomautuksesta